Prologi: Huutavan ääni erämaassa

Kuulen monia ääniä ulkopuoleltani. Lapset huutavat ruokaa, syliä, takapuolen pyyhkimistä, erotuomaria, leikittäjää, lukijaa. Esimiehen ääni (tai pankkitilin ääni) komentaa tekemään nekin työtehtävät, jotka eivät aina innostaisi. Työkavereiden äänet saavat usein innostumaan töistä.

Jumppatunnilla ohjaajan ääni saa painamaan vielä vähän kovempaa. Juttagustafsbergit ja bullmentulat kehottavat syömään rahkaa, koska sillä tavalla saavuttaa tavoitteensa, hyvän olon, onnen ja kauneuden. Ties vaikka rikkauskin tulisi kaupan päälle.

Olen monessa asiassa seuraaja. Uskon lähes sokeasti, mitä joku minua viisaampi asiasta sanoo, sillä olen vain yksikertainen blondi. Katson suuntaa ja ohjeita siltä, joka vakuuttaa minut. Mutta sokeasti en hyppää, ainakaan aina.

Vähän pitää katsoa eteensä ja käyttää niitä kahta aivosoluaan.

Toisaalta pappina minun oletetaan olevan suunnannäyttäjä. Kertovan, mitä on hyvä elämä, oikeanlainen elämä. Näyttävän, millainen Jumala on. Pappislupauksessani olen sitoutunut esikuvalliseen elämään, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Johannes Kastaja oli tienraivaaja ja edelläkävijä. ”Tehkää parannus!” hän julisti. Muuttakaa asenteenne elämään, muuntakaa mielenne sellaisiksi, että se voi keskittyä siihen, millä oikeasti on merkitystä: toisten ihmisten palvelemiseen sillä, mitä itse kukin syvimmältään on.

Hän ei vain julistanut, hän eli sanomaansa olemalla käytettävissä ja elämällä yksinkertaisesti. Sillä hän tiesi, että hänen jälkeensä oli tulossa se, jonka tietä hän on valmistanut omalla julistuksellaan ja omilla teoillaan.

Joskus kadehdin niitä ihmisiä, joilla on vahva intohimo johonkin asiaan.

Ihmisiä, jotka ovat varmoja siitä, että ovat oikeassa. Toisaalta sokea usko ihan mihin tahansa on mielestäni äärimmäisen pelottavaa. Ääri-ihanmikätahansa on asia, jolloin voisi suoraan laittaa päänsä pönttöön.

Miten löytäisi hyvän keskitien? Sen tien, jota olisi hyvä kulkea kohti parempaa elämää, parempaa tulevaisuutta? Mikä olisi se tie, jota voisi osoittaa muillekin? Mikä olisi se tie, mikä pitäisi raivata?

Uskon, että meistä kaikista on esimerkiksi siinä, miten elää täydesti ihmisenä ja samalla kurottaen siihen, mitä me oikeasti olemme. Kokonaisella sydämellä. Eheästi.

Me voimme toteuttaa elämässämme sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset ennen meitä ovat valmistaneet olosuhteita sille, mikä meidän sisimmässä – tuonpuoleisessa – elää.

Vastaavasti meidän vastuullamme on valmistaa tietä tulevalle sukupolvelle.

Jotta he voisivat elää sydän avoimena, antaa parastaan ja olla omalta osaltaan luomassa sellaista maailmaa, jossa elämisen kauneus pääsee ilmenemään loistossaan. Se ei ole vähän, mutta

koska olemme ihmisiä, uskon että me pystymme siihen.

Johannes Kastajan elämällä oli syvä tarkoitus, jonka hän oli itse tiedostanut. Tämä on enemmän kuin mihin useimmat ihmiset elämänsä aikana ulottuvat. Liian moni päätyy katkerana hautaan selvittämättä itselleen, miksi oikeastaan oli täällä. Kukaan ei toivo omalle lapselleen ja heidän ikätovereilleen sitä kohtaloa.

Miten lisätä sydäntä omaan arkeen niin, että se loistaa muillekin?

Mainokset