Vapautus

Mikä vapauttaa meidät rakastamaan ja luomaan omaa elämäämme? Lyhyt ja ehkä pelottavakin vastaus: me itse. Vastuu on vapauttavaa, mutta sillä on paino.

Olosuhteet ovat täällä kun me synnymme: maa, sukuvirta ja tämä aikakausi. Ja usein olosuhteet ottavat meidät vastaan, minne tahansa menemme. On kyse sitten bileistä tai kauppakeskuksesta.

Jääkö meille muuta kuin hyväksyminen tai karavaanin haukkuminen? Kyllä: olosuhteet ovat lähtökohta luomiselle. Ja se on ihanaa.

Koska rakastamisessa ja luomisessa on paljon samaa. Itse asiassa rakastaminen on luomista ja luominen rakastamista. Joskus hienovaraista ja huomaamatonta, joskus näkyvämmin rajua ja ehdotonta – kuin sille ei olisi vaihtoehtoja, kuten ei elämällekään. Silloin on täysin mahdollista, että se on elämistä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja täysillä. Vaikka aina ei tarvitsekaan mennä täysillä, sillä vapaus toimii myös tutkan alapuolella.

Jotakin tapahtuu tai on – ja meillä on loputon mahdollisuus tässä kohtaamisessa vastata siihen. Luoda siitä jotakin, joka vie lähemmäs sitä, mihin on suurin kaipuu. Kaipuu, joka soi kuin alimmaisena ääninä syvällä meissä eikä sen ääni onneksi suostu koskaan täysin vaikenemaan.

Mitä tämä on? Aidon yhteyden luominen, ylläpitäminen ja sen syventäminen. Kohti täyttymystä, joka jää täyttymättä. Kuten C.G. Jung sanoi: onnellinen se, joka saa elää kohtaloaan eli sitä, mitä on tullut tänne elämään ja oppimaan. Se on matka, jossa matka on kaiken tarkoitus. Elämän mielikin syvenee matkan tarkoituksen ymmärtämisestä.

Entä vapautumisen prosessi? Alkaako se havahtumisesta kaipuulle, että on jotakin enemmän kuin tämä? Kaipuu, jota ei opita vaan se vaikuttaa myötäsyntyisenä voimana ja ihmisen arvokkuuden kantajana. Arvokkuus näyttäytyy ihmisen tahtona uudistua. Se on kuin vanha legenda Kristoforuksesta, joka kantoi olkapäällään maailman suurinta aarretta.

Mutta miten vapaudutaan maailmassa, jossa on epäonnistumisen pelkoa, siihen liittyvää häpeää ja näkyväksi tulemisen kammoa? Luomisen, taiteen alueella vapautta on valmiiksi olemassa enemmän kuin millään muulla elämänalueella. Siksi oman vapauden harjoittaminen syntyy kuin luonnostaan siellä. Sillä siellä pätee myös vanha totuus: anteeksi saa paljon helpommin kuin luvan.

Luominen on nähdä maailma kuten se on, kuten se voisi olla ja miten se vielä eräänä päivänä on. Ja sitten voi kääntyä maailman puoleen ja kysyä, miten sinä näet sen.

Jos olen vapaa luomaan, olen myös vapaa rakastamaan sitä jota rakastan, ehkä ennen kaikkea elämää. Kun rakastan samasta runsauden tunteesta, jolla ilmaisen kiitollisuuttani ja arvostustani muille ihmisille, tulen samalla luoneeksi parempaa elämää kaikille. Onko tämä Se Totuus (elämästä), joka tekee meidät vapaiksi?

Mainokset

Puu ja sen hedelmät

Kantaako työ hedelmää, kysytään – ja syystä. Toisinaan on hyvä pysähtyä hetkeksi peilaamaan, millaista hedelmää ja millaisia vaikutuksia oman työn hedelmillä on. Sillä me kaikki vaikutamme laajemmalle ja enemmän kuin usein huomaammekaan. Ja tavoilla, joista harvoin olemme tietoisia.

Uusin neurotutkimus antaa ymmärtää meidän kaikkien olevan toisiimme yhteydessä voimallisemmin kuin mitä arkipäiväinen kokemus antaa ymmärtää. Tämän yhteyden virvoituksesta me pääsemme nauttimaan tai sitten maistamaan yhteydettömyyden kitkerää makua.

Voin esimerkiksi kysyä itseltäni, täytänkö sen idean, joka minulla on. Vaikutanko ympäristööni niin kuin on hyväksi.

Annanko armoa sitä tarvitsevalle, olenko kasvupiste sille, mitä on ympärilläni?

Uskon, että jokainen haluaa pohjimmiltaan tehdä hyvää ja jättää paikan paremmaksi kuin millainen se oli hänen tänne ilmestyessään. Jos onnistun hetkittäin kohoamaan arkisen yläpuolelle, voin ajatella omaa tehtävääni suhteessa toisiin ihmisiin. Millainen vanhempi, puoliso, ystävä, työkaveri, kanssaihminen haluan olla: millaisia seurauksia toivoisin näkeväni?

Voinko olla avuksi siinä, mitä he sydämessään kantavat, mitä käsiensä kautta haluavat toteuttaa ja millaisten hedelmien kautta maailmaan vaikuttaa? Voin ja

lisäksi minulla on enemmän mahdollisuuksia tähän kuin kuvittelenkaan.

”Hedelmistä puu tunnetaan.” Työyhteisö tunnetaan siitä, mitä se tuottaa. Jos tuote on hyvä, työyhteisö menestyy. Kuka haluaisi huonoa tuotetta? Pelkkä hyvä tuote ei kuitenkaan riitä yhteisön menestykseen. Sillä ”hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee huonoja hedelmiä.”

Työyhteisön menestykseen ei riitä hyvä tuote, eikä sekään, että osataan rekrytoida oikeat, parhaat ihmiset töihin.

Myös työyhteisön itsessään on oltava hyvä ja voida hyvin.

Työyhteisö on kasvualusta, josta menestys lähtee. Jos puu ei saa tarpeeksi ravintoa, jos sitä ei hoideta eikä se saa tarpeeksi aurinkoa ja tilaa kasvaa, jos sen juuret eivät ole terveet, se ei kasvata myöskään hyviä hedelmiä. Se näivettyy ja kuolee pois.

Viisaassa työyhteisössä tiedostetaan työhyvinvoinnin merkitys. Vain silloin, kun työyhteisö ja sen jäsenet voivat hyvin, yhteisö tuottaa jotakin parempaa, sellaista, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat.

Työyhteisön hyvinvointi on kaikkien yhteisön jäsenten yhteinen asia. Vaikka lopullinen vastuu työhyvinvoinnista on yhteisön johdolla, muut voivat vaikuttaa asiaan. Jokaisella jäsenellä on myös vastuu omasta hyvinvoinnistaan, sillä se vaikuttaa myös suoraan siihen, mitä yhteisö tuottaa.

Jokaisen itsensä vastuulla on myös valita se, millaisen puun osa, millaisen työyhteisön osa haluaa olla. Jos haluaa tuottaa luumuja, ei kannata pysyä väkipakolla omenapuussa. Jos puuta ei ravita, vaan kaikesta supistetaan, on syytä miettiä, haluaako näivettyä, vai löytyisikö jostakin aurinkoisempi paikka.

Omaa vaikutustaan voi havahtua tarkastelemaan vaikka yhdessä kohtaamisessa päivän mittaan.

Millaista tunnelmaa luon, rohkaisenko ja energisoinko ihmistä johonkin parempaan,

enempään kuin mihin hänestä sillä hetkellä olisi. Sama pätee siihen, miten kohtaan ja kohtelen itseäni. Siitä kumpuaa myös parhaan näkeminen toisessa. Ja kaikki rakkauden hedelmät. Kun tulen tietoisemmaksi siitä miten olen, vaikutukseni kumpuaa paremmasta lähteestä.

 

Autuaat

Joku on onnellinen kuin itsestään, koska hän tekee jotakin oikein. Sellainen elämä näyttää suurimman osan aikaa harmoniassa elämiseltä itsensä ja muun todellisuuden kanssa.

On ihmeellistä, miten jotkut vain tekevät sen.

Sillä onhan se yksinkertaista mutta ei helppoa tavalliselle kuolevaiselle. Kyse on kuin tilan tekemisestä sellaiselle, joka en ole minä eikä minulla ole osuutta sen syntyyn eikä kunnia siitä kuulu minulle.

Koska se on yksinkertaista, se käy helpommin sellaisilta, joilla on iso sydän.

Sellaisilta,

  • joiden äly ei nokkeluudellaan ja etäännyttämisellään estä elämää toteutumasta
  • jotka uskovat ennen kuin näkevät
  • joiden usko siirtää vuoria – varsinkin sisäisiä vuoria, jotka ovat turhaan tiellä

Onnellisuus on usein luottamusta ja oman hyödyn unohtamista. Maailmassa on jotakin suurempaa kuin itse on, ja siihen liittyminen merkitsee voimanlähdettä.

Autuus puolestaan on vielä antaumusta, ennen kaikkea elämälle.

Autuaaksi ei tulla vastustamalla elämää – eikä muutenkaan asettumalla poikkiteloin todellisuuden kanssa. Todellisuuden vastustaminen aiheuttaa kärsimystä, tekee ihmisen onnettomaksi ja vie helposti lähimmäisiäkin kuiluun mukanaan. Kuten mikä tahansa vastustamisesta, ei-hyväksymisestä syntynyt riippuvuus. On aivan eri asia muuttaa olosuhteita kuin vastustaa niitä.

Aivan kuten on eri asia uusiutua kuin kulkeutua autopilotilla.

Jeesus lupaa taivasten valtakuntaa hengellisesti köyhille ja vainotuille. Murheelliset saavat lohdutuksen, hiljaiset perivät maan, laupiaat saavat laupeuden, puhdassydämiset nähdä Jumalan ja rauhantekijöitä on kutsuttaman Jumalan lapsiksi.

Toimiiko tämä käytännössä?

Näyttää siltä kuin kovaäänisimmät ja hankalimmat saisivat aina päiväkodista terminaalihoitoon asti enemmän kuin muut. Mutta onko se vain ontoksi kovertunutta kuorta, joka kuoleman hetkellä paljastuu kuiluksi? Pitääkö arvojaan ja yhteistä hyvää puolustava vainottu kuitenkin sydämensä puhtaana? Onko halussa sovitella ja luoda yhteistä tulevaisuutta kuitenkin todellinen arvo? Saako lempeydellä kuitenkin aikaan enemmän kuin kovuudella ja väkivallalla?

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut, että jokainen meistä elää reikä sielussaan.

Jokainen kaipaa, janoaa ja jokaiselta puuttuu jotakin. Niin pitkään kuin yritämme sammuttaa janoamme väärillä asioilla, jano ei sammu.

Ajatus ei ole uusi. Jo kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, kuinka sydän on levoton ja kaipaa. Kristillisessä perinteessä kaipuun kohde on Jumala. Jumala, josta kaikki on lähtöisin ja jonne kaikki haluaa palata, vaikkei sitä tietäisikään. Vasta tämän ymmärrettyään sydän voi saada levon.

Yksi asia, mikä Jeesuksessa ärsytti monia oli se, miten hän laittoi totutut arvojärjestykset päälaelleen. Viimeiset tulivatkin ensimmäisiksi ja pienimmät olivat suurimpia. Onnellisia ovat ne, joilta puuttuu jotakin, sillä he tulevat saamaan sen.

Joskus onni on vahvimmillaan siinä hauraassa hetkessä, kun odotus ja toteutus kohtaavat.

Joskus onni on pelkässä toivossa, toivossa, jonka uskoo täyttyvän.

Usein onni on vain hetkessä, jossa huomaa olevansa läsnä, ilman murheita huomisesta, ilman eilisen taakkaa. Tässä hetkessä, jossa huomaa hengittävänsä ja sydämensä sykkivän.

Mikä on sinun onnesi juuri nyt? Etsinnässä vai löytämisessä?

 

Valoa ja pimeyttä

Kun tapaa oikein valoisan ihmisen, havahtuu sille, millainen vaikutus valolla on. Tai kun öisen telttaretken päätteeksi aamuaurinko loihtii esiin maiseman, taivaan ja veden kaikki värit.

Ei ole samantekevää, mitä meidän sieluissamme elää noissa hetkissä. Eikä yhdentekevää, mitä meidän sielumme on valmistautunut noissa hetkissä näkemään ja kokemaan. Siinä missä yksi sivuuttaa kokemansa huomaamattaan, toinen elää hetken sellaisten oivallusten ääressä, jotka muuttavat hänen elämänsä.

Näiden hetkien kautta voi ymmärtää jotakin olennaista elämästä:

ulkoisen valon kohtaaminen ja siihen ulottuminen riippuu paljolti oman sisäisen valon laadusta ja määrästä.

Tästä kaksi ihmiskunnan kehityksen kannalta suurta hahmoa puhuu myös:

Jeesus: ”Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” (Matt. 6: 22,23)

Goethe: ”Silmän on kiittäminen valoa olemassaolostaan. … valo kutsuu esiin tuon elimen, ja niin kehkeytyy valo valoa varten, jotta sisäinen valo kohtaisi ulkoisen valon.”*

Valot kohtaavat toisensa, eikä syyttä. Sillä Jeesus jatkaa:

Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne. (Matt. 5:16)

Tässä voi nähdä sen hyvän kehän, joka tekee meistä ensin ihmisiä ja vähitellen parempia ihmisiä.

Jos meillä on (ollut) onni kohdata valoa toisissa ihmisissä, meistä on myös jakamaan sitä.

Kun kohtaan toisen ihmisen valoisana

  • Valoni valaisee hänet. Hän tulee nähdyksi ja saa mahdollisuuden nähdä itsensä valoisana.
  • Valo heijastuu toisesta ihmisestä minuun ja valaisee minut.

Eli kun annan ensin (pyytämättä mitään), saan vastauksena suuren lahjan.

Sisäinen ja ulkoinen valo kohtaavat ihmissielun rajapinnassa. Kuten Leonard Cohen laulaa Anthemissaan:

Ring the bells that still can ring/Forget your perfect offering
There is a crack, a crack in everything/That’s how the light gets in

Ja tähän voi jatkaa: ei valo pääse pelkästään sisään vaan myös ulos. Meidän kaikkein parhaaksi ja parannukseksi.

Jokaisessa ihmisessä on valoa ja pimeyttä kuten jokaisessa on ääretön määrä mahdollisuuksia. On mahdollisuuksia iloon ja onneen, hyvyyteen ja rakkauteen.

Myös sellaista rikkinäisyyttä, joka estää toteuttamasta näitä mahdollisuuksia itsessämme tai toisissamme.

Pimeyttä on se, ettei näe toisissa mitään hyvää, mutta ehkä pimeintä pimeyttä on se, että ei näe itsessäänkään mitään hyvää. Synkältä ja alistuneelta kuulostaa monen puhe itsestä ja maailmasta. Ja silti: en voi pelkästään nähdä maailmaa monella tavalla vaan voin lisäksi valita sen tavan, jolla maailmaa ja itseäni katson.

Minua ei pakota mikään, mille en itse anna lupaa.

Se kasvaa, mitä ravitaan. Jos kuulen jatkuvasti ympäriltäni kaikesta siitä, mikä on huonosti, alan uskoa siihen ja jakaa sitä ympärilleni. Jos kuulen ulkopuoleltani, että minussa on vikaa, alkavat kohta äänet pääni sisällä sanoa samaa. Mutta sama toimii myös toisinpäin. Jos näen hyvyyttä, jos näen valoa, tartun siihen ja vahvistan sitä, voin loistaa koko ajan kirkkaammin.

Minun ei tarvitse alistua siihen, mitä äänet ulkopuolellani tai sisäpuolellani sanovat. Voin valita hyvän, voin valita valon.

Vaikka valo olisi vain pieni aavistus, voin vahvistaa sitä.

Helppoa se ei ole, se vaatii paljon työtä, monia toistoja, mutta valo lisää valoa. Hyvyys lisää hyvyyttä.

Anna valon loistaa, anna sen loistaa itsessäsi, itsellesi, toisille. ”Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.”

Vaikka itse en näkisi kuin pimeyttä, joku toinen voi nähdä valonkajastuksen.

Toisinaan meidän ihmisten ongelmana on se, että valo ja pimeys ovat niin toisiinsa kietoutuneina meissä itsessämme ja toisissa ihmisissä, että on vaikeus tavoittaa selkeyttä. Ja vaikka pimeys on yhtä tarpeen kuin valo, valoa tämä maailma tarvitsee, erityisesti sydämeen.

Vai mitä sanoo Riku Rantala:

”Tulkoon valo ja valo tuli. Ja ihminen näki, että valo oli hyvä.

Mutta mitä teki ihminen? Populismin vaatteisiin pukeutuneen, alati korvaan kuiskuttelevan belsepuubin manipuloimana, ihminen otti ja tunki valistuksen hehkulampun syvälle tuhkaluukkuunsa, jotta luolan pimeys paremmin varjelisi häntä oman mielensä menninkäiseltä.” (Docventures: Elokuvan esittely, 7.9.2016, TV2)

Sattuvasti sanottu.

 

* vapaasti suomentanut M.T. (”Das Auge hat sein Dasein dem Licht zu danken. Aus gleichgültigen tierischen Hilfsorganen ruft sich das Licht ein Organ hervor, das seinesgleichen werde, und so bildet sich das Auge am Lichte fürs Licht, damit das innere Licht dem äusseren entgegentrete.”)

Opi pyytämään

Kolkuttakaa, niin teille avataan. Entä silloin, kun ovet eivät tunnu aukeavan, puhumattakaan että pyytämällä saisi mitä on pyytänyt?

Kolkuttaminen, anominen, etsiminen – kaikki asioita, jotka vaativat rohkeutta tulla tarpeessaan näkyväksi. Samalla ne kysyvät rohkeutta nöyrtyä itsensä ja sen edessä, jonka ovelle kolkuttaa. Ei välttämättä helppoa, vaan hyvin inhimillistä.

Pyytäminen edellyttää sen tosiasian tunnustamista etten yksin jaksa enkä pysty.

Pyytäminen ei estä yrittämästä eikä sitä että tekee parhaansa. Mutta jossakin vaiheessa omat voimat tai osaaminen loppuvat. Mutta onko tätä hetkeä odotettava? Osa pyytämisen vaikeudesta on siinä väärässä mielikuvassa, että olisi selvittävä, pystyttävä tai edes tehtävä yksin. Monia asioita olisi luontevampaa tehdä yhdessä muiden kanssa.

Auttaminen alkaa nöyrtymisestä. On ymmärrettävä, että auttaminen ei ole hallitsemista vaan palvelemista. Søren Kierkegaard

Tekeminen on kuitenkin avain. Sanotaan, että Herra antaa viljan mutta ei leivo leipää. Siinä on yhteys omien tekojen ja maailmalta saamisen välillä.

Siinä on myös oman kehittämisen ja luomisen panos ja osallisuus.

Yhden näkökulman tuo myös sukupuolten tasa-arvo. Kautta aikojen tyttöjä ja poikia on kasvatettu eri tavalla. Siinä, missä pojat ovat poikia, tytöiltä odotetaan kilttiä ja kaunista käytöstä.

Kiltit tytöt ovat ahkeria ja tunnollisia. Kiltit tytöt puurtavat ja uhrautuvat toisten puolesta. Kiltit tytöt eivät pidä meteliä itsestään, vaan odottavat, että joku ehkä joskus huomaisi heidät.

Kiltit tytöt eivät vaadi tai pyydä

koska silloin voisi käydä niin, että joku ei pidäkään heistä.

Yhä edelleen naisia on työelämän johtotehtävissä paljon miehiä vähemmän. Tämä johtuu osaltaan siitä, että naiset ovat miehiä arempia hakemaan työpaikkoja. Siinä missä naiset miettivät, täyttävätkö kaikki kiinnostavan työpaikan odotukset, miehet menevät ja vakuuttavat, että työpaikka tarvitsee heitä.

Kilttinä tyttönä ja kahden tyttären äitinä haluan kasvattaa lapseni viisaammin. Haluan kasvattaa heidät siihen, että koko maailma on heille avoin. Haluan kasvattaa heidät siihen, että ei ole asioita, mihin he eivät itse pystyisi. Kovalla ja tahdolla ja sinnikkäällä työllä he pystyvät mihin vain, mitä haluavat.

Haluan, että lapseni oppivat pyytämään asioita, joita haluavat.

En halua, että he jäävät vain toivomaan ja haaveilemaan. Jeesus sanoi: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Pelkällä toisten miellyttämisellä elämässä ei pääse kovin pitkälle, paitsi ehkä pitkälle sairaslomalle. Omia puolia pitää pitää, ja pitää osata myös pyytää.

Pyytämällä ja kolkuttamalla aukeaa paljon enemmän ovia kuin pelkällä haaveilulla ja toivomisella.

Siksi on hyvä löytää lähelleen kunnon ihmisiä, joilta kysyä heidän näkemyksiään, palautetta ja samalla apua kaikessa siinä, minkä nämä osaavat ja tietävät paremmin. Tämä valmistaa tietä oman, autenttisen panoksen antamiseen. Siinä syntyy mahdollisuus parantaa.

On hetkiä, jolloin ankara universumin laki kertoo selvemmin sen, että vedän puoleeni asioita ja tapahtumia, koska tarvitsen niitä. Oma olemiseni, tapani olla ja toimia ja vaikuttaa maailmassa vetävät puoleensa kaikenlaista. Nähtävästi, koska kaikenlaisesta päiväni täytyy.

Saan mitä tarvitsen. Ja ellen mielestäni saa, kolkutan enemmän.

Monesti se on jotain muuta kuin kuvittelin, kuin elämä tietäisi paremmin kuin minä. tässä ajatuksessa on jotakin lohduttavaa. Siinä on samaa kuin hyvän ystävän kanssa: hän haastaa ja tarpeen tullen sanoo suoraan. Jotakin parempaa syntyy sitä kautta.

Etsivä löytää. Niin minulle käy nykyään usein, etsimättäkin.