Lupa

Mies kysyy puolisoltaan luvan tavata naispuoleisia ystäviään. Lupaa ei tule, koska puolison mielestä mies ja nainen eivät voi olla vain ystäviä.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat tarvitsevansa luvan joka asiaan. Muuten he eivät uskalla tehdä mitään kävelemistä ja hampaiden harjaamista rohkeampaa.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat, että toisten ihmisten pitää pyytää lupa heiltä joka asiaan. Muuten nämä tekevät heidän mielestään väärin.

Tämä ei mene tasan. Koska jokin on mennyt pieleen.

Maailmassa jää paljon hyvää ja kaunista toteutumatta tämän takia. Sen sijaan paljon äänekästä ja typerää melua täyttää tilan.

Jonkun verkkonimimerkin mielestä naisella ei ole lupa puhua kokemastaan arkipäivän rakenteellisesta  väkivallasta. Naisen pitäisi lopettaa heti, muuten nimimerkki joutuu rankaisemaan naista.

Miksi kumpikin osapuoli elää tällaisen harhan vallassa? Siksikö, että harhat vahvistavat toisiaan? Siksikö, että joku on uskotellut jo kasvatuksessa tämän olevan totta?

Sisäistetyt roolit elävät omaa elämäänsä kunnes joku tai jokin pysäyttää.

Ja mikä on hyvää, Faidros,

ja mikä ei ole –

tarvitseeko meidän sitä keneltäkään kysyä?

Minun käy sääliksi ihmiset jotka eivät uskalla ja harmittaa ihmiset jotka ovat itsensä ja toisten tiellä.

Jonkun mielestä seksistä, henkisistä kokemuksista, itsetyydytyksestä, parisuhdeväkivallasta, lasten itsemurhista ei pitäisi puhua. Kuka antoi luvan puhua julkisesti näistä asioista?!?

Onko lupa parantaa Sapattina? kysyivät fariseukset Jeesukselta. Kiusantekoa, yritystä saada nostettua syyte häntä vastaan.

Aina on ihmisiä, jotka katsovat, että heidän tehtävänsä on toimia itse nimittäminään sheriffeinä. Vahtimassa ja kyttäämässä ja ojentamassa muita. Mitä heiltä elämästä puuttuu? Todellinen sisältö, onni, halaus?

Vai onko se hämmennys ja pelko, joka saa toimimaan –  pelko ajaa pelottelemaan?

Miksen osaa antaa itselleni lupaa olla minä, kokonaan? Tarvitsenko siihen toisen ihmisen, joka antaa minulle tai auttaa minua antamaan luvan?

Miksi toiset eivät uskalla toimia ja tehdä kuten heistä tuntuu, niin kuin he oikeaksi kokevat? Vai eikö siihen koskaan rohkaistu vaan peloteltiin, vähäteltiin ja painettiin alas?

Jeesus ei pelännyt eikä epäröinyt toimia, lupaa kysymättä. Tai oikeastaan: hänellä oli lupa ja tehtävä korkeammalta taholta kuin Blues Brothersilla. Hän meni kohtaamiseen, vastasi väitteisiin eikä epäröinyt nähdä valheellisuuden, ulkokultaisuuden läpi ja toimia. Rohkeudessa kohtaamiseen ja vastaamiseen hän toimii edelleen esimerkkinä.

Sheriffit ovat aina keskuudessamme, ja meidän tehtävämme on laulaa kuin Kristiina Halkola: täytyy uskaltaa. Elämisen mielekkyyden kokemus syntyy siitä, että voi elää sitä mitä on, ahdasmielisen kieltämisen ja tuomitsemisen tuolla puolen.

Mainokset

Hauras ja luja

Ihmisen fysiikka kestää tavallisesti koviakin koettelemuksia ja laiminlyöntejä, ennen kuin se romahtaa. Siinä on sitkeyttä ja lujuutta, itseään korjaavia järjestelmiä, tasapainotusta ja resilienssiä.

Se on yhtä vahva kuin se on ihmeellinen.

Mieli ei ole yhtä vahva, vaikka mielelläkin on omat puolustusjärjestelmänsä. Mieli suojautuu liialta tai liian vähältä (tylsältä) poistumalla psyykkisesti paikalta. Kun kipu käy liian suureksi, mieli katoaa eriasteisten ja erilaisten tajuttomuuksien helpotukseen.

Ihmiset ovat erilaisia, samoin mielet. Joidenkin mieli kestää siinä missä hauraampi mieli särkyy, hetkellisesti tai pysyvästi.

”Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt. 11:30) sanotaan Raamatussa.

Miten ihminen kantaa kohtaloaan, omaa taakkaansa eli sitä mitä hän itse on? Tässä

12 näkökulman ohjelma

  1. Mistä tietää, mitä on kestettävä, mitä on jaksettava ja kuinka kauan? Ja jos, niin miten se tehdään? Tämä on elämisen ja ihmisenä olemisen kysymisen ydin.
  2. Vaikeudet, vastoinkäymiset, haasteet – ”tilanteet” kuuluvat elämään. Ne kertovat meille, keitä me olemme ja mistä meidät on tehty. Meillä voi olla mielikuvia omasta rohkeudesta ja vahvuudesta. Sitten todellisuus kertoo meille, miten nämä mielikuvat vastaavat todellisuutta. Joskus yllätymme iloisesti, toisinaan emme.
  3. Kun tilanne tulee eteen, kysyn: onko tämä este polku? Ymmärränkö sen sellaiseksi ja kutsuuko se minut oppimaan – ja mitä sitten?
  4. Milloin olen oppinut riittävästi ja on aika jatkaa matkaa? Olosuhteet, joita ympäristö ja ihmiset tarjoavat, ovat yhtä väliaikaisia kuin oppimisen tarpeeni. Jossakin vaiheessa voin arvioida, miten haluan jatkaa jos haluan. Missä on opittava kerralla, milloin toiston kautta?
  5. Mitä tahansa ei tarvitse sietää, jaksaa, kestää. Sellaista, mikä ei enää haasta vaan tuhoaa. Näiden kahden erottamisen oppimiseen voi mennä koko elämä. Tai alistumiseen olosuhteisiin, kun oma voima ei riitä ponnistamaan näkemään ja tekemään johtopäätöksiä ja sitten toimimaan niiden pohjalta.
  6. Oma, myötäsyntyinen taipumus olla ja toimia on jotakin, joka luo kohtalon. Kuorma voi olla raskas tai keveä ja siksi sopiva. Se on elämän oppisopimus.
  7. Pitääkö tämä myös ääripäissä paikkansa? Raiskattuna? Perhe ympäriltä murhattuna? Voiko se olla kohtalo – voiko ies olla sopiva, keveästä puhumattakaan? Outoa on se, ettei ihminen tiedä, mihin kohtaloniskut kulloinkin johtavat ja mitä niistä seuraa.
  8. Henkilökohtaisessa elämässä voi kysyä: mistä on hyvä pysyä loitolla ja/tai mitä on syytä lähestyä? Tähän voi henkilökohtaisesti vaikuttaa, useimmiten.
  9. Jokaisen arjessa on ihmisiä, joiden ikeen voimme ottaa kannettavaksi. On ihmisiä, jotka tarvitsevat tukea, apua ja sitä, että jaamme heidän taakkansa. Sitten on ihmisiä, joiden taakkaa kannattaa välttää, koska sen alle sortuu itse.
  10. Sama koskee omia taakkoja: Helpottaa, kun oppii tuntemaan itsensä ja taakkansa. Auttaa jaksamaan, kun oppii jakamaan taakkansa, ilonsa ja surunsa.
  11. Polku on sitä, että pääsee näkemään, mitä voisi olla. Mihin voisi ulottua. Ja mihin yltää, kun antaa itselleen luvan luoda. Pienetkin yksityiskohdat usein vaikuttavat.
  12. Elämä yllättää ja kysyy. Lujasta voi tulla hauras, hauras voi vahvistua elämässä. Tämä on elämänmeno, se on myös kiertokulku.

Harva tietää edes omalla kohdallaan, mihin teot ja päätökset johtavat. Sitä kutsutaan elämäksi.

 

Huutelua

Jo muinaiset Palestiinan asukit osasivat tämän:

Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: ’Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.’ Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan! (Matt. 11: 16-19)

Siksi on turha kysyä: milloin tästä tuli tällaista? Että huudellaan mitä sattuu ihan mihin sattuu jotta se sattuu? Oi aikoja, oi tapoja – tällaista ihminen on halutessaan saanut aikaan minne historia ulottuu.

Mitä tämä on? Kysymys on aina ajankohtainen.

Onko se sitä ettei

  • mikään kelpaa. (Tai kuten Kalle Päätalo sen sanoitti: ”Kohen ei oo koskaan.”)
  • tiedetä mitä halutaan
  • omaa oloa ja siitä syntyvää impulssia osata vastustaa, vaan kaikki tulee ulos kuin lapsen huuto nälkäänsä?

Yhden lajin vajoamista, sortumista, helppoa huutelua, kun sanoista ei tarvitse ottaa vastuuta. On aina ollut ihmisiä, jotka pysyvät ihmisinä vain sosiaalisen kontrollin varassa. Sisäistä voimaa ja arvokkuutta ei ole tarpeeksi pysymään pystyssä ilman. Tällaisesta olosuhteesta kumpuava valta saa aikaan karua

tuhoa niin kotona kuin työpaikoilla.

Tätäkö se on:

  • kaikki sellainen kaikertaa sielua, mikä ei täysin vastaa kaoottista sisäistä elämää
  • on nollatoleranssi kaiken erilaisen & mielikuvia vastaamattoman kohdatessa

Siksikö suvaitsevaisuudesta, joka vielä hetki sitten oli hyve, tuli kiro- & haukkumasana?

Sivistystä mittaa se, että voi antaa olla monenlaista eikä vain yhdenlaista.

Mitä Jeesus sanoisi tähän? Ei tuomitsisi heikkoutta muttei myöskään hyväksyisi tällaista enempää kuin aikoinaankaan.

On se mieltä ylentävää, kun maailman mahtavimman maan johtajaa valitaan kilpailijaa haukkumalla. Sitten ihmetellään kiusaamista ja väkivaltaa. @Aittamäki

Siis: niin inhimillistä ja samalla sellaista, jota

on vuonna 2016 vaikeaa enää sellaisenaan ottaa.

Oman reflektoivan ajattelun korvaa edelleen villi ja vapaa heimoajattelu, joka vielä syntyy välittömän reaktion voimasta. Kun tähän liittää ilmiselvän pahan olon ja jatkuvan puolustautumisen kuvitteellisia vihollisia vastaan, pimeään huutelijoiden yksinäiset sielut näkyvät kartalla.

Mutta äänekkäiden torilla istujien lisäksi meitä on täällä muitakin.

Toimijoita, parempaa maailmaa teoilla ja sanoilla rakentajia.

Lähdemmekö kilpalaulantaan vai luommeko taidetta kuten vihaviestikilpailu? Kallistuisin jälkimmäisen puoleen. Sillä luovat teot edellyttävät ja niihin kutoutuu sitä viisautta, jota Jeesuskin aikoinaan perään kuulutti. Kun luodaan parempia olosuhteita, hyvä saa tilaa lisääntyä.

Löydä elämäsi

Vapautuminen jostakin vai johonkin?

Vapautumisen tarjoamat uudet mahdollisuudet kysyvät rohkeutta. Kuin Kierkegaardin uskon hyppy: otan riskin jolloin menetän hetkellisen jalansijani, mutta riskin välttäminen merkitsee itseni kadottamista.

Samalla itsen kadottaminen on välttämättömyys, koska harva on niin vahva ja rohkea, että kykenisi aina vastustamaan kiinni pitämistä siitä, mitä on.

Tunnetko elämäsi virtaavan? Tuntemuksen tunnistaa usein

  • Helppoudesta olla valpas ja utelias
  • Yhteydestä itseen ja toisiin
  • Irtipäästämisen vaivattomuudesta
  • Luomisen, vastaamisen ja vastaanottamisen keveydestä
  • Avoimuudesta uudelle
  • Todellisuuden hyväksymisestä
  • Uskalluksesta pelon, ahdistuksen ja kuoleman kohtaamiseen

Jos tunnet, niin onnittelut.

Jos et, onnittelut siitä, että olet löytänyt lähtökohdan virtaamisen löytämiseksi.

On hetkiä jolloin havahtuu siihen, ettei enää oikein tiedä, kuka on ja mihin on menossa. On kadottanut itsensä, elämänsä suunnan, haaveensa ja tavoitteensa. Ehkä on kadottanut myös elämän mielekkyyden, ilon ja onnen.

Elämään kuuluu yhtälailla sen löytäminen kuin kadottaminenkin. Se on ihmisen osa. Tämä aaltoliike, vuoksen ja luoteen vaihtelu, mittaa samalla kykyä elää epävarmuudessa ja hämmennyksessä.

Mitä suurempaa iloa voi vielä kokea hämmennyksessä, sitä vahvemmin on elämän sykkivässä pulssissa mukana.

Ja sitä enemmän on tavoittanut elämisen sisäisestä logiikasta – vaikkei siltä välttämättä tunnu.

Oman itsensä on mahdollista kadottaa niihin rooleihin, joita on itselleen ottanut tai joihin on asetettu. Vaikka roolit ovat osa ihmistä, ihminen on enemmän kuin vain äiti tai isä, työntekijä, ystävä, tai puoliso, vaan kokonainen ihminen, jossa on monia eri puolia ja ulottuvuuksia.

Tämä näyttäytyy työelämässä toisinaan ahtaan roolin painossa, työn merkityksen ja mielen kadottamisena. Usein takana on muutos: en ole enää sama kuin rooliin astuessani, mutta rooli ja siihen liittyvät odotukset eivät ole muuttuneet. Toisinaan jäykkä yhteisö ei anna muutokselle tilaa.

Kun joutuu kadoksiin itseltään, ei löytyminen olekaan ihan helppoa. On hyväksyttävä se, etten ole enää sama ihminen, joka olin vuosia aiemmin.

On hyväksyttävä se, etten ehkä ole sellainen ihminen, jollainen olen kuvitellut olevani.

Elämän voi nähdä pienenä ja suurena irtipäästämisenä. Pieninä luopumisina ja tilan antamisina uudelle työarjen keskellä: ajatuksista, tunteista ja muusta ohimenevästä. Nukahtamisena. Ja suurena kuoleman kohtaamisessa, ensin ajatuksena ja mahdollisuutena ja lopulta sinä todellisuutena, mikä meitä jokaista kohtaa.

Mutta sitä ennen ehtii elää monenlaista. Melkein mitä vaan, mitä riittävästi tahtoo. Koska asioiden tekeminen ja kohtaaminen muuttaa suhdetta asioihin. Kun elää, niin muuttuu, ja mielikuvat ja käsitykset elämästä muuttuvat sen myötä. Yhtälailla kuin elämänsä kadottaminen on väistämätöntä, yhtälailla syntyy kaipuu löytää se uudestaan.

Tästä elämän liikkeestä synnytän tarinani: Voin olla se, jolle elämä vain tapahtuu.

Voin olla elämäni aktiivinen luoja – tai ainakin voin valita lisätä aktiivisuuttani.

Itsensä kadottamisen hyvä puoli on, että se antaa mahdollisuuden miettiä, kuka minä olen. Mitä minä haluan elämältäni? Mikä tekee minut onnelliseksi? Millainen ihminen haluan olla? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minun paikkani tässä yhteisössä, jossa elän? Mitä  annettavaa minulla on toisille?

Liian täyteen ei mahdu enää mitään lisää.

Siksi kadottamalla jotakin, kadottamalla itsensä ja suuntansa on mahdollisuus löytää jotakin, jota ei ehkä edes tiennyt etsivänsä.

Itsekeskeisessä maailmassa voin välillä nostaa katseeni pois omasta navastani ja katsoa ympärilleni. Vaikka itsensä löytäminen on tärkeää, ei sillä tee mitään, jos jää senkin jälkeen pyörimään oman itsensä ympärille. Maailmassa kun on miljardeja muitakin napoja.

Itsestä tietoisemmaksi tuleminen ja siitä seuraava tietoinen irtipäästäminen on proaktiivinen teko. Käännän itseni inside-out, suostun elämään ilman varmuutta ja kudon itseni elämän kudelmaan. Tämä ei tarkoita muuta: elän rajalla, vapaammassa suhteessa entisyyteeni.

Tästä kirjoittaa myös Eeva-Liisa Manner

Siis unohtakaamme

Puut luovuttavat syyskuun taakan

ja katsovat etäisyyksiin;

oi selvänäköisyyttä.

Menneen viitan painon korvaa antaumus: liitän itseni itseäni suurempaan.

Avaan itseni elämän kudokselle ja antaudun sille ja sen voimalle.

Tätä on myös rakkaus, itsensä kadottamista ja itsensä löytämistä. Osa suurta oppimisprosessia, kasvamista kokonaisemmaksi. Mikä parasta: se toimii niin kodissa kuin työpaikalla.