Löydä elämäsi

Vapautuminen jostakin vai johonkin?

Vapautumisen tarjoamat uudet mahdollisuudet kysyvät rohkeutta. Kuin Kierkegaardin uskon hyppy: otan riskin jolloin menetän hetkellisen jalansijani, mutta riskin välttäminen merkitsee itseni kadottamista.

Samalla itsen kadottaminen on välttämättömyys, koska harva on niin vahva ja rohkea, että kykenisi aina vastustamaan kiinni pitämistä siitä, mitä on.

Tunnetko elämäsi virtaavan? Tuntemuksen tunnistaa usein

  • Helppoudesta olla valpas ja utelias
  • Yhteydestä itseen ja toisiin
  • Irtipäästämisen vaivattomuudesta
  • Luomisen, vastaamisen ja vastaanottamisen keveydestä
  • Avoimuudesta uudelle
  • Todellisuuden hyväksymisestä
  • Uskalluksesta pelon, ahdistuksen ja kuoleman kohtaamiseen

Jos tunnet, niin onnittelut.

Jos et, onnittelut siitä, että olet löytänyt lähtökohdan virtaamisen löytämiseksi.

On hetkiä jolloin havahtuu siihen, ettei enää oikein tiedä, kuka on ja mihin on menossa. On kadottanut itsensä, elämänsä suunnan, haaveensa ja tavoitteensa. Ehkä on kadottanut myös elämän mielekkyyden, ilon ja onnen.

Elämään kuuluu yhtälailla sen löytäminen kuin kadottaminenkin. Se on ihmisen osa. Tämä aaltoliike, vuoksen ja luoteen vaihtelu, mittaa samalla kykyä elää epävarmuudessa ja hämmennyksessä.

Mitä suurempaa iloa voi vielä kokea hämmennyksessä, sitä vahvemmin on elämän sykkivässä pulssissa mukana.

Ja sitä enemmän on tavoittanut elämisen sisäisestä logiikasta – vaikkei siltä välttämättä tunnu.

Oman itsensä on mahdollista kadottaa niihin rooleihin, joita on itselleen ottanut tai joihin on asetettu. Vaikka roolit ovat osa ihmistä, ihminen on enemmän kuin vain äiti tai isä, työntekijä, ystävä, tai puoliso, vaan kokonainen ihminen, jossa on monia eri puolia ja ulottuvuuksia.

Tämä näyttäytyy työelämässä toisinaan ahtaan roolin painossa, työn merkityksen ja mielen kadottamisena. Usein takana on muutos: en ole enää sama kuin rooliin astuessani, mutta rooli ja siihen liittyvät odotukset eivät ole muuttuneet. Toisinaan jäykkä yhteisö ei anna muutokselle tilaa.

Kun joutuu kadoksiin itseltään, ei löytyminen olekaan ihan helppoa. On hyväksyttävä se, etten ole enää sama ihminen, joka olin vuosia aiemmin.

On hyväksyttävä se, etten ehkä ole sellainen ihminen, jollainen olen kuvitellut olevani.

Elämän voi nähdä pienenä ja suurena irtipäästämisenä. Pieninä luopumisina ja tilan antamisina uudelle työarjen keskellä: ajatuksista, tunteista ja muusta ohimenevästä. Nukahtamisena. Ja suurena kuoleman kohtaamisessa, ensin ajatuksena ja mahdollisuutena ja lopulta sinä todellisuutena, mikä meitä jokaista kohtaa.

Mutta sitä ennen ehtii elää monenlaista. Melkein mitä vaan, mitä riittävästi tahtoo. Koska asioiden tekeminen ja kohtaaminen muuttaa suhdetta asioihin. Kun elää, niin muuttuu, ja mielikuvat ja käsitykset elämästä muuttuvat sen myötä. Yhtälailla kuin elämänsä kadottaminen on väistämätöntä, yhtälailla syntyy kaipuu löytää se uudestaan.

Tästä elämän liikkeestä synnytän tarinani: Voin olla se, jolle elämä vain tapahtuu.

Voin olla elämäni aktiivinen luoja – tai ainakin voin valita lisätä aktiivisuuttani.

Itsensä kadottamisen hyvä puoli on, että se antaa mahdollisuuden miettiä, kuka minä olen. Mitä minä haluan elämältäni? Mikä tekee minut onnelliseksi? Millainen ihminen haluan olla? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minun paikkani tässä yhteisössä, jossa elän? Mitä  annettavaa minulla on toisille?

Liian täyteen ei mahdu enää mitään lisää.

Siksi kadottamalla jotakin, kadottamalla itsensä ja suuntansa on mahdollisuus löytää jotakin, jota ei ehkä edes tiennyt etsivänsä.

Itsekeskeisessä maailmassa voin välillä nostaa katseeni pois omasta navastani ja katsoa ympärilleni. Vaikka itsensä löytäminen on tärkeää, ei sillä tee mitään, jos jää senkin jälkeen pyörimään oman itsensä ympärille. Maailmassa kun on miljardeja muitakin napoja.

Itsestä tietoisemmaksi tuleminen ja siitä seuraava tietoinen irtipäästäminen on proaktiivinen teko. Käännän itseni inside-out, suostun elämään ilman varmuutta ja kudon itseni elämän kudelmaan. Tämä ei tarkoita muuta: elän rajalla, vapaammassa suhteessa entisyyteeni.

Tästä kirjoittaa myös Eeva-Liisa Manner

Siis unohtakaamme

Puut luovuttavat syyskuun taakan

ja katsovat etäisyyksiin;

oi selvänäköisyyttä.

Menneen viitan painon korvaa antaumus: liitän itseni itseäni suurempaan.

Avaan itseni elämän kudokselle ja antaudun sille ja sen voimalle.

Tätä on myös rakkaus, itsensä kadottamista ja itsensä löytämistä. Osa suurta oppimisprosessia, kasvamista kokonaisemmaksi. Mikä parasta: se toimii niin kodissa kuin työpaikalla.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s