Valvo kun vielä voit

Oletko koskaan miettinyt, miten rikasta elämä on? Minä mietin sitä yhä useammin.

Ja melkein yhtä useasti olen miettinyt, miten paljon rikkaampaa se voisi olla tai oikeastaan on, kun huomaa enemmän.

”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” Matt. 25:13

Tämä havahduttaa:

  • Minä en tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Mikä on johtanut siihen ja miksi se tapahtuu.
  • Mitä kaikkea siinä on. Millainen runsaus on yhdessä hetkessä ja mihin, ehkä täysin epäolennaisiin asioihin huomioni kiinnittyy. Ja miten vaihtaa huomion kohdetta, mihin keskittyä oikeasti.
  • Ja mitä kaikkea siitä seuraa. Mihin tämä hetki johtaa, miten se muuttaa asioita ja yhteyksiä.

Siksi sillä, miten paljon annan itseni huomioida ja kokea, on niin paljon merkitystä.

Annanko itseni laajeta, olla tilassa, jossa yhteyksien ja kokonaisuuksien tajuaminen on mahdollista? Onko minussa rohkeutta antautua ja päästää mieleni avarampaan tilaan, sanojen tuolle puolen? Olla tietoisempi mahdollisuuksista, myös minussa olevista mahdollisuuksista.

Elämisen kannalta, ulottumisen ja ymmärtämisen kannalta.

Elämä voi olla rikkaampaa ja minun kauttani samalla monelle muulle ihmiselle. Ulottumiseni rajat ovat kauempana kuin tietoisuuteni rajat, jotka nekin ovat rajalliset vain ajallisesti. Kun peilaan menneisyyttäni nykyhetkeen: paljon voi ymmärrykseni laajeta nykyisestä.

Koen ihmeen kun aavistan, mitä tapahtuu todella.

Millaisesta ihmeestä on kyse lapsen syntymässä. Kasvin kehkeytymisessä siemenestä. Ihmissuhteen syvenemisessä. Että elämä – se että elämä on – on paljon ihmeellisempää kuin arkinen, unessa oleva tietoisuus, jonka taipumus on pitää ympärillä olevaa itsestään selvyytenä.

Kuolema tulee yhtälailla kuin mikä tahansa hetki, milloin tahansa. Se tapahtuu, koska sen on tapahduttava. Oletko elänyt hereillä, tietoisena, tietäen miksi elät ja miksi tässä hetkessä tapahtuu se mikä tapahtuu? Vai oletko nukkunut elämäsi, tietämättä mitä varten tämä kaikki.

Usein ero syntyy omasta aktiivisuudesta suhteessa elämään. Miten seuraan kaikkea tapahtuvaa, miten liitän itseni siihen tekemisen kautta ja miten olen omalta osaltani luomassa sitä.

Tästä aktiivisuudesta seuraa syvempi huomaaminen, jossa tunteilla on suuri osuus.

Tunteet ovat tietämisen ja tietoisuuden polttoainetta.

Tiettyjen tunteiden tietoinen harjoittaminen muuttaa näkemiseni ja kokemiseni toiseksi. Ja minut.

Kunnioitus. Sanotaan, että vain sitä voin ymmärtää, mitä rakastan. Samoin vasta aito kunnioitus herättää minut avautumaan maailmassa olevalle kauniille ja hyvälle ja todelle ja auttaa maailmaa avautumaan minulle. Yhtälailla kuin halveksunta ja kyynisyys sulkevat minut itseeni.

Kiitollisuus. Kiitollisuus auttaa minua näkemään sen arvokkaan, mitä minulla on ja mitä maailma minulle tarjoaa. Se päästää minut lähemmäs elämäni rikkauksia ja elämän todellisen arvon ymmärtämistä. Siinä missä asioiden itsestään selvänä pitäminen kahlitsee minut lujemmin arjen harmauteen.

Harvat meistä ovat valmiita. Mutta

jokainen voi valmistautua kohtaamaan sen, mikä muuttaa elämää parempaan suuntaan.

Sen, mikä jää helposti huomaamatta.

Mainokset

Pysy vahvana

Ympäristö vaikuttaa meihin, koska me tarvitsemme sitä ja elämme sen yhteydestä. Ja koska annamme sen vaikuttaa, usein luonnollisella tavalla. Siitä meidän riemu, siitä meidän kärsimys.

Elämmekö nyt kovia aikoja siksi, että pieni joukko ihmisiä ei välitä pelin säännöistä ja pyrkii vetämään meitä kannatelleita arvoja lokaan? Että arvot kovenevat, jossakin entisestään?

”Ja sen tähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien sydän.” Matt. 24:12

Mikä auttaa minua pysymään lujana, uskollisena itselleni

ja uskollisena niille arvoille, jotka tiedän olevan hyväksi kaikille ja niin myös omalle sydämelleni? Ja antaako sydämeni asteittain periksi, vaikka se näyttäisi sulkeutuvan kerralla?

To be courageous is to stay close to the way we are made. David Whyte

Toisinaan kovissa tilanteissa herään tai havahdun kuin arkiunestani ja ensimmäinen kokemus on heikkouden tunne: mitä minä tälle voin? Kun annan tämän heikkouden tunteen riisua kaiken turhan pois, tunne syvenee ja liityn osaksi todellista vahvuuttani, alkuvahvuutta. Jotakin, joka on vahingoittumaton osa minua. Se, mihin kukaan ei pääse käsiksi muuta kuin jos avaan itseni eli annan siihen luvan.

Tämän alkuvahvuuden vastakohtana on luotua vahvuutta,

sellaista, minkä voin esittää ulospäin. Sen avulla voin torjua ihmisiä, olla päästämättä heitä henkilökohtaiseen tilaani. Olla päästämättä heitä elämääni yhtään enempää kuin haluan.

Sosiaalisessa elämässä tätä pidetään välttämättömyytenä. Ehkä niin.

Samalla se on tuhoisaa aitoudelle, haavoittuneisuudelle, avoimuudelle ja herkkyydelle

– kaikille kanaville todelliseen voimanlähteeseen. Siinä missä vahvuuden illuusio on vaivaton lähde itsepetokselle ja sosiaaliselle yksinäisyydelle. Illuusion todellinen pulma on se, että se jää kuin itsestään päälle.

Vahvuus ja voima ovat inhimillisiä ja siksi rajallisia. Siksi raja tulee toisinaan vastaan. Jokaisella on

  • hetkittäiset rajansa, kun olosuhteet ja tilanne koettelevat elämisen ja merkityksellisyyden voimia.
  • pysyvät rajansa, jotka perustuvat elämisen voimaan.

Miten vahva on usko elämiseen ja sen mielekkyyteen?

Miten vahvuutta voimistetaan eli miten rajoja siirretään kauemmas?

  • Kytkeytyminen toistuvasti alkulähteeseen pysähtymisen, hiljentymisen ja meditaation avulla on yksi tapa auttaa itseä pysyttelemään vahvuudessa.
  • Voima vahvistuu kohtaamisessa. Mikään ei opeta minua dialogiin yhtä hyvin kuin dialogi itse. Samoin mikään ei vahvista minua niin kuin sellaiset kohtaamiset, joissa kohtaan toisen ihmisen, sen, mikä meissä on ihmistä ja erilaista.
  • Voimaa ilosta. Iloa, yhteistä iloa mahtuu maailmaan rajattomasti. Mitä syvempää, sen todempaa ja sitä kestävämpää. Iloa, joka pulppuaa lapsen naurussa. Iloa, joka syntyy hyvän tekemisestä. Iloa, joka tekee eläväksi.

Silloin en ole enää pelkän ulkoisen armoilla.

Minussa on jotakin vahvempaa, josta käsin voin ohjata itseäni, omia ajatuksiani ja omaa toimintaani. Minun ei tarvitse antaa sydämeni kylmetä eli antaa kaikelle sille valta, joka johtaa itseni suojelemiseen ja vain itsestäni huolehtimiseen.

Sydämeni voi pysyä auki kun annan sen pysyä auki. Elämässä on paljon sen arvoista.

Hämmennyspuhe

Kun olin huomattavasti nuorempi, joku minua paljon viisaampi neuvoi: ”Kun ihminen puhuu, vaikkei välttämättä juuri sinulle, katso hänen sydäntään.”

Tuota neuvoa olen yrittänyt noudattaa, ja muistaa katsoa samalla omaan sydämeeni. Jotta se tuntisi myötätuntoa eikä arvostelisi ketään, jonka sydän ilmestyy näkyville samalla hetkellä kun suu aukeaa. Juuri sillä hetkellä me kaikki olemme samassa veneessä. Silloin ja erityisesti silloin, kun sydän jää kiinni.

Sydän, joka on luottavainen ja auki. Sydän, joka on haavoittunut ja pelkää.

Me kaikki elossa olevat olemme selviytyjiä, elämästä ja kaikesta, mitä sillä on ollut meille tarjolla. Sydän on myötäelänyt kaiken. Suu usein kertoo sen, mitä kokemuksesta on syntynyt. Niin kuin se kertoo kaipuusta tulla kuulluksi.

Kuulla kaikki sekin, mikä jää sanomatta.

Kun arvostelemme maailmaa, se kertoo paljon omasta luonteestamme. Kun ärsyynnymme, se kertoo meistä ja rajoistamme.

Kieli ja sanat ovat luoneet meitä, kielen ja sanojen avulla me luomme maailmaamme, sen rajoja ja sen ylittämisiä. Sydän on kuin vartioimassa rajoja. Siksi se on niin selvästi näkyvillä. Ja kuuluvilla.

Normaaliin korporaatiokulttuuriin kuuluu hylätä itsensä. Olla vain osa sitä ihmistä, joka on.

Uskollisuus ja sitoutuminen siihen, kuka todella on, tulee haastetuksi päivittäin.

Palaverihuoneissa kaikuu paljon hämmentynyttä puhetta. Halua luoda yhteyttä toisiin siihen yltämättä ja ulottumatta. Monia samanaikaisia monologeja, jotka eivät osaa hengittää yhdessä.

Yritystä hallita tilannetta, jotta tyhjyys ei paljastuisi.

”Heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:3)

Kun sanat eivät kumpua sydämestä, ne ovat usein tyhjiä sanoja. Joskus yleviä toiveita paremmasta, joskus vain sisäisen ja ulkoisen tyhjyyden peittämistä äänillä.

Nokkeluudella, kyynisyydellä, valittamisella – tavasta puhua.

Lisäksi sanoja on helppoa heitellä ympäriinsä. Maailma muuttuisi hetkeksi jos havahtuisin tekemiseeni: pyrkisin puheessani aitoon sisältöön, eläisin siinä todellista tarvettani dialogiin.

Olemiseni ja tekoni näyttävät esimerkkiä maailmalle. Niin myös sanomisen tapani ja asenteeni.

Niissä elää mahdollisuus muodostaa yksi kokonaisuus ja tehdä samalla minusta kokonainen.

Elänkö sanojeni mukaisesti? Saanko tehtyä sen, minkä itselleni lupasin? Olenko sitä, mitä sisäinen puheeni minulle kertoo?

Sanat voivat lohduttaa ja parantaa, satuttaa ja haavoittaa. Ystävällinen sana voi yhtälailla muuttaa päivän tunnelman kuin ikäväkin. Oman puheen johtaminen kaikkien kannalta parasta lopputulosta tavoitellen on hyveiden harjoittamista, tekemistä puheiden tuolla puolen.

Yksinkertainen teko saattaisi muuttaa maailmaa. Ihmiset kertoisivat toisilleen unensa, ilman tulkintaa ja selittämistä. Kertomisen yhteydestä syntyisi parempaa puhetta.

Kun samaan aikaan opin johtamaan mieltäni, voin opetella antamaan merkitystä vain sille ja niille ihmisille, joilla on merkitystä minulle.

Ne, jotka omalta osaltaan määrittelevät sitä, kuka olen.

Ja sitä esimerkiksi vihapuhujat eivät koskaan ole.