Hämmennyspuhe

Kun olin huomattavasti nuorempi, joku minua paljon viisaampi neuvoi: ”Kun ihminen puhuu, vaikkei välttämättä juuri sinulle, katso hänen sydäntään.”

Tuota neuvoa olen yrittänyt noudattaa, ja muistaa katsoa samalla omaan sydämeeni. Jotta se tuntisi myötätuntoa eikä arvostelisi ketään, jonka sydän ilmestyy näkyville samalla hetkellä kun suu aukeaa. Juuri sillä hetkellä me kaikki olemme samassa veneessä. Silloin ja erityisesti silloin, kun sydän jää kiinni.

Sydän, joka on luottavainen ja auki. Sydän, joka on haavoittunut ja pelkää.

Me kaikki elossa olevat olemme selviytyjiä, elämästä ja kaikesta, mitä sillä on ollut meille tarjolla. Sydän on myötäelänyt kaiken. Suu usein kertoo sen, mitä kokemuksesta on syntynyt. Niin kuin se kertoo kaipuusta tulla kuulluksi.

Kuulla kaikki sekin, mikä jää sanomatta.

Kun arvostelemme maailmaa, se kertoo paljon omasta luonteestamme. Kun ärsyynnymme, se kertoo meistä ja rajoistamme.

Kieli ja sanat ovat luoneet meitä, kielen ja sanojen avulla me luomme maailmaamme, sen rajoja ja sen ylittämisiä. Sydän on kuin vartioimassa rajoja. Siksi se on niin selvästi näkyvillä. Ja kuuluvilla.

Normaaliin korporaatiokulttuuriin kuuluu hylätä itsensä. Olla vain osa sitä ihmistä, joka on.

Uskollisuus ja sitoutuminen siihen, kuka todella on, tulee haastetuksi päivittäin.

Palaverihuoneissa kaikuu paljon hämmentynyttä puhetta. Halua luoda yhteyttä toisiin siihen yltämättä ja ulottumatta. Monia samanaikaisia monologeja, jotka eivät osaa hengittää yhdessä.

Yritystä hallita tilannetta, jotta tyhjyys ei paljastuisi.

”Heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:3)

Kun sanat eivät kumpua sydämestä, ne ovat usein tyhjiä sanoja. Joskus yleviä toiveita paremmasta, joskus vain sisäisen ja ulkoisen tyhjyyden peittämistä äänillä.

Nokkeluudella, kyynisyydellä, valittamisella – tavasta puhua.

Lisäksi sanoja on helppoa heitellä ympäriinsä. Maailma muuttuisi hetkeksi jos havahtuisin tekemiseeni: pyrkisin puheessani aitoon sisältöön, eläisin siinä todellista tarvettani dialogiin.

Olemiseni ja tekoni näyttävät esimerkkiä maailmalle. Niin myös sanomisen tapani ja asenteeni.

Niissä elää mahdollisuus muodostaa yksi kokonaisuus ja tehdä samalla minusta kokonainen.

Elänkö sanojeni mukaisesti? Saanko tehtyä sen, minkä itselleni lupasin? Olenko sitä, mitä sisäinen puheeni minulle kertoo?

Sanat voivat lohduttaa ja parantaa, satuttaa ja haavoittaa. Ystävällinen sana voi yhtälailla muuttaa päivän tunnelman kuin ikäväkin. Oman puheen johtaminen kaikkien kannalta parasta lopputulosta tavoitellen on hyveiden harjoittamista, tekemistä puheiden tuolla puolen.

Yksinkertainen teko saattaisi muuttaa maailmaa. Ihmiset kertoisivat toisilleen unensa, ilman tulkintaa ja selittämistä. Kertomisen yhteydestä syntyisi parempaa puhetta.

Kun samaan aikaan opin johtamaan mieltäni, voin opetella antamaan merkitystä vain sille ja niille ihmisille, joilla on merkitystä minulle.

Ne, jotka omalta osaltaan määrittelevät sitä, kuka olen.

Ja sitä esimerkiksi vihapuhujat eivät koskaan ole.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s