Löydä elämäsi

Vapautuminen jostakin vai johonkin?

Vapautumisen tarjoamat uudet mahdollisuudet kysyvät rohkeutta. Kuin Kierkegaardin uskon hyppy: otan riskin jolloin menetän hetkellisen jalansijani, mutta riskin välttäminen merkitsee itseni kadottamista.

Samalla itsen kadottaminen on välttämättömyys, koska harva on niin vahva ja rohkea, että kykenisi aina vastustamaan kiinni pitämistä siitä, mitä on.

Tunnetko elämäsi virtaavan? Tuntemuksen tunnistaa usein

  • Helppoudesta olla valpas ja utelias
  • Yhteydestä itseen ja toisiin
  • Irtipäästämisen vaivattomuudesta
  • Luomisen, vastaamisen ja vastaanottamisen keveydestä
  • Avoimuudesta uudelle
  • Todellisuuden hyväksymisestä
  • Uskalluksesta pelon, ahdistuksen ja kuoleman kohtaamiseen

Jos tunnet, niin onnittelut.

Jos et, onnittelut siitä, että olet löytänyt lähtökohdan virtaamisen löytämiseksi.

On hetkiä jolloin havahtuu siihen, ettei enää oikein tiedä, kuka on ja mihin on menossa. On kadottanut itsensä, elämänsä suunnan, haaveensa ja tavoitteensa. Ehkä on kadottanut myös elämän mielekkyyden, ilon ja onnen.

Elämään kuuluu yhtälailla sen löytäminen kuin kadottaminenkin. Se on ihmisen osa. Tämä aaltoliike, vuoksen ja luoteen vaihtelu, mittaa samalla kykyä elää epävarmuudessa ja hämmennyksessä.

Mitä suurempaa iloa voi vielä kokea hämmennyksessä, sitä vahvemmin on elämän sykkivässä pulssissa mukana.

Ja sitä enemmän on tavoittanut elämisen sisäisestä logiikasta – vaikkei siltä välttämättä tunnu.

Oman itsensä on mahdollista kadottaa niihin rooleihin, joita on itselleen ottanut tai joihin on asetettu. Vaikka roolit ovat osa ihmistä, ihminen on enemmän kuin vain äiti tai isä, työntekijä, ystävä, tai puoliso, vaan kokonainen ihminen, jossa on monia eri puolia ja ulottuvuuksia.

Tämä näyttäytyy työelämässä toisinaan ahtaan roolin painossa, työn merkityksen ja mielen kadottamisena. Usein takana on muutos: en ole enää sama kuin rooliin astuessani, mutta rooli ja siihen liittyvät odotukset eivät ole muuttuneet. Toisinaan jäykkä yhteisö ei anna muutokselle tilaa.

Kun joutuu kadoksiin itseltään, ei löytyminen olekaan ihan helppoa. On hyväksyttävä se, etten ole enää sama ihminen, joka olin vuosia aiemmin.

On hyväksyttävä se, etten ehkä ole sellainen ihminen, jollainen olen kuvitellut olevani.

Elämän voi nähdä pienenä ja suurena irtipäästämisenä. Pieninä luopumisina ja tilan antamisina uudelle työarjen keskellä: ajatuksista, tunteista ja muusta ohimenevästä. Nukahtamisena. Ja suurena kuoleman kohtaamisessa, ensin ajatuksena ja mahdollisuutena ja lopulta sinä todellisuutena, mikä meitä jokaista kohtaa.

Mutta sitä ennen ehtii elää monenlaista. Melkein mitä vaan, mitä riittävästi tahtoo. Koska asioiden tekeminen ja kohtaaminen muuttaa suhdetta asioihin. Kun elää, niin muuttuu, ja mielikuvat ja käsitykset elämästä muuttuvat sen myötä. Yhtälailla kuin elämänsä kadottaminen on väistämätöntä, yhtälailla syntyy kaipuu löytää se uudestaan.

Tästä elämän liikkeestä synnytän tarinani: Voin olla se, jolle elämä vain tapahtuu.

Voin olla elämäni aktiivinen luoja – tai ainakin voin valita lisätä aktiivisuuttani.

Itsensä kadottamisen hyvä puoli on, että se antaa mahdollisuuden miettiä, kuka minä olen. Mitä minä haluan elämältäni? Mikä tekee minut onnelliseksi? Millainen ihminen haluan olla? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minun paikkani tässä yhteisössä, jossa elän? Mitä  annettavaa minulla on toisille?

Liian täyteen ei mahdu enää mitään lisää.

Siksi kadottamalla jotakin, kadottamalla itsensä ja suuntansa on mahdollisuus löytää jotakin, jota ei ehkä edes tiennyt etsivänsä.

Itsekeskeisessä maailmassa voin välillä nostaa katseeni pois omasta navastani ja katsoa ympärilleni. Vaikka itsensä löytäminen on tärkeää, ei sillä tee mitään, jos jää senkin jälkeen pyörimään oman itsensä ympärille. Maailmassa kun on miljardeja muitakin napoja.

Itsestä tietoisemmaksi tuleminen ja siitä seuraava tietoinen irtipäästäminen on proaktiivinen teko. Käännän itseni inside-out, suostun elämään ilman varmuutta ja kudon itseni elämän kudelmaan. Tämä ei tarkoita muuta: elän rajalla, vapaammassa suhteessa entisyyteeni.

Tästä kirjoittaa myös Eeva-Liisa Manner

Siis unohtakaamme

Puut luovuttavat syyskuun taakan

ja katsovat etäisyyksiin;

oi selvänäköisyyttä.

Menneen viitan painon korvaa antaumus: liitän itseni itseäni suurempaan.

Avaan itseni elämän kudokselle ja antaudun sille ja sen voimalle.

Tätä on myös rakkaus, itsensä kadottamista ja itsensä löytämistä. Osa suurta oppimisprosessia, kasvamista kokonaisemmaksi. Mikä parasta: se toimii niin kodissa kuin työpaikalla.

 

Vapautus

Mikä vapauttaa meidät rakastamaan ja luomaan omaa elämäämme? Lyhyt ja ehkä pelottavakin vastaus: me itse. Vastuu on vapauttavaa, mutta sillä on paino.

Olosuhteet ovat täällä kun me synnymme: maa, sukuvirta ja tämä aikakausi. Ja usein olosuhteet ottavat meidät vastaan, minne tahansa menemme. On kyse sitten bileistä tai kauppakeskuksesta.

Jääkö meille muuta kuin hyväksyminen tai karavaanin haukkuminen? Kyllä: olosuhteet ovat lähtökohta luomiselle. Ja se on ihanaa.

Koska rakastamisessa ja luomisessa on paljon samaa. Itse asiassa rakastaminen on luomista ja luominen rakastamista. Joskus hienovaraista ja huomaamatonta, joskus näkyvämmin rajua ja ehdotonta – kuin sille ei olisi vaihtoehtoja, kuten ei elämällekään. Silloin on täysin mahdollista, että se on elämistä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja täysillä. Vaikka aina ei tarvitsekaan mennä täysillä, sillä vapaus toimii myös tutkan alapuolella.

Jotakin tapahtuu tai on – ja meillä on loputon mahdollisuus tässä kohtaamisessa vastata siihen. Luoda siitä jotakin, joka vie lähemmäs sitä, mihin on suurin kaipuu. Kaipuu, joka soi kuin alimmaisena ääninä syvällä meissä eikä sen ääni onneksi suostu koskaan täysin vaikenemaan.

Mitä tämä on? Aidon yhteyden luominen, ylläpitäminen ja sen syventäminen. Kohti täyttymystä, joka jää täyttymättä. Kuten C.G. Jung sanoi: onnellinen se, joka saa elää kohtaloaan eli sitä, mitä on tullut tänne elämään ja oppimaan. Se on matka, jossa matka on kaiken tarkoitus. Elämän mielikin syvenee matkan tarkoituksen ymmärtämisestä.

Entä vapautumisen prosessi? Alkaako se havahtumisesta kaipuulle, että on jotakin enemmän kuin tämä? Kaipuu, jota ei opita vaan se vaikuttaa myötäsyntyisenä voimana ja ihmisen arvokkuuden kantajana. Arvokkuus näyttäytyy ihmisen tahtona uudistua. Se on kuin vanha legenda Kristoforuksesta, joka kantoi olkapäällään maailman suurinta aarretta.

Mutta miten vapaudutaan maailmassa, jossa on epäonnistumisen pelkoa, siihen liittyvää häpeää ja näkyväksi tulemisen kammoa? Luomisen, taiteen alueella vapautta on valmiiksi olemassa enemmän kuin millään muulla elämänalueella. Siksi oman vapauden harjoittaminen syntyy kuin luonnostaan siellä. Sillä siellä pätee myös vanha totuus: anteeksi saa paljon helpommin kuin luvan.

Luominen on nähdä maailma kuten se on, kuten se voisi olla ja miten se vielä eräänä päivänä on. Ja sitten voi kääntyä maailman puoleen ja kysyä, miten sinä näet sen.

Jos olen vapaa luomaan, olen myös vapaa rakastamaan sitä jota rakastan, ehkä ennen kaikkea elämää. Kun rakastan samasta runsauden tunteesta, jolla ilmaisen kiitollisuuttani ja arvostustani muille ihmisille, tulen samalla luoneeksi parempaa elämää kaikille. Onko tämä Se Totuus (elämästä), joka tekee meidät vapaiksi?

Puu ja sen hedelmät

Kantaako työ hedelmää, kysytään – ja syystä. Toisinaan on hyvä pysähtyä hetkeksi peilaamaan, millaista hedelmää ja millaisia vaikutuksia oman työn hedelmillä on. Sillä me kaikki vaikutamme laajemmalle ja enemmän kuin usein huomaammekaan. Ja tavoilla, joista harvoin olemme tietoisia.

Uusin neurotutkimus antaa ymmärtää meidän kaikkien olevan toisiimme yhteydessä voimallisemmin kuin mitä arkipäiväinen kokemus antaa ymmärtää. Tämän yhteyden virvoituksesta me pääsemme nauttimaan tai sitten maistamaan yhteydettömyyden kitkerää makua.

Voin esimerkiksi kysyä itseltäni, täytänkö sen idean, joka minulla on. Vaikutanko ympäristööni niin kuin on hyväksi.

Annanko armoa sitä tarvitsevalle, olenko kasvupiste sille, mitä on ympärilläni?

Uskon, että jokainen haluaa pohjimmiltaan tehdä hyvää ja jättää paikan paremmaksi kuin millainen se oli hänen tänne ilmestyessään. Jos onnistun hetkittäin kohoamaan arkisen yläpuolelle, voin ajatella omaa tehtävääni suhteessa toisiin ihmisiin. Millainen vanhempi, puoliso, ystävä, työkaveri, kanssaihminen haluan olla: millaisia seurauksia toivoisin näkeväni?

Voinko olla avuksi siinä, mitä he sydämessään kantavat, mitä käsiensä kautta haluavat toteuttaa ja millaisten hedelmien kautta maailmaan vaikuttaa? Voin ja

lisäksi minulla on enemmän mahdollisuuksia tähän kuin kuvittelenkaan.

”Hedelmistä puu tunnetaan.” Työyhteisö tunnetaan siitä, mitä se tuottaa. Jos tuote on hyvä, työyhteisö menestyy. Kuka haluaisi huonoa tuotetta? Pelkkä hyvä tuote ei kuitenkaan riitä yhteisön menestykseen. Sillä ”hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee huonoja hedelmiä.”

Työyhteisön menestykseen ei riitä hyvä tuote, eikä sekään, että osataan rekrytoida oikeat, parhaat ihmiset töihin.

Myös työyhteisön itsessään on oltava hyvä ja voida hyvin.

Työyhteisö on kasvualusta, josta menestys lähtee. Jos puu ei saa tarpeeksi ravintoa, jos sitä ei hoideta eikä se saa tarpeeksi aurinkoa ja tilaa kasvaa, jos sen juuret eivät ole terveet, se ei kasvata myöskään hyviä hedelmiä. Se näivettyy ja kuolee pois.

Viisaassa työyhteisössä tiedostetaan työhyvinvoinnin merkitys. Vain silloin, kun työyhteisö ja sen jäsenet voivat hyvin, yhteisö tuottaa jotakin parempaa, sellaista, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat.

Työyhteisön hyvinvointi on kaikkien yhteisön jäsenten yhteinen asia. Vaikka lopullinen vastuu työhyvinvoinnista on yhteisön johdolla, muut voivat vaikuttaa asiaan. Jokaisella jäsenellä on myös vastuu omasta hyvinvoinnistaan, sillä se vaikuttaa myös suoraan siihen, mitä yhteisö tuottaa.

Jokaisen itsensä vastuulla on myös valita se, millaisen puun osa, millaisen työyhteisön osa haluaa olla. Jos haluaa tuottaa luumuja, ei kannata pysyä väkipakolla omenapuussa. Jos puuta ei ravita, vaan kaikesta supistetaan, on syytä miettiä, haluaako näivettyä, vai löytyisikö jostakin aurinkoisempi paikka.

Omaa vaikutustaan voi havahtua tarkastelemaan vaikka yhdessä kohtaamisessa päivän mittaan.

Millaista tunnelmaa luon, rohkaisenko ja energisoinko ihmistä johonkin parempaan,

enempään kuin mihin hänestä sillä hetkellä olisi. Sama pätee siihen, miten kohtaan ja kohtelen itseäni. Siitä kumpuaa myös parhaan näkeminen toisessa. Ja kaikki rakkauden hedelmät. Kun tulen tietoisemmaksi siitä miten olen, vaikutukseni kumpuaa paremmasta lähteestä.

 

Autuaat

Joku on onnellinen kuin itsestään, koska hän tekee jotakin oikein. Sellainen elämä näyttää suurimman osan aikaa harmoniassa elämiseltä itsensä ja muun todellisuuden kanssa.

On ihmeellistä, miten jotkut vain tekevät sen.

Sillä onhan se yksinkertaista mutta ei helppoa tavalliselle kuolevaiselle. Kyse on kuin tilan tekemisestä sellaiselle, joka en ole minä eikä minulla ole osuutta sen syntyyn eikä kunnia siitä kuulu minulle.

Koska se on yksinkertaista, se käy helpommin sellaisilta, joilla on iso sydän.

Sellaisilta,

  • joiden äly ei nokkeluudellaan ja etäännyttämisellään estä elämää toteutumasta
  • jotka uskovat ennen kuin näkevät
  • joiden usko siirtää vuoria – varsinkin sisäisiä vuoria, jotka ovat turhaan tiellä

Onnellisuus on usein luottamusta ja oman hyödyn unohtamista. Maailmassa on jotakin suurempaa kuin itse on, ja siihen liittyminen merkitsee voimanlähdettä.

Autuus puolestaan on vielä antaumusta, ennen kaikkea elämälle.

Autuaaksi ei tulla vastustamalla elämää – eikä muutenkaan asettumalla poikkiteloin todellisuuden kanssa. Todellisuuden vastustaminen aiheuttaa kärsimystä, tekee ihmisen onnettomaksi ja vie helposti lähimmäisiäkin kuiluun mukanaan. Kuten mikä tahansa vastustamisesta, ei-hyväksymisestä syntynyt riippuvuus. On aivan eri asia muuttaa olosuhteita kuin vastustaa niitä.

Aivan kuten on eri asia uusiutua kuin kulkeutua autopilotilla.

Jeesus lupaa taivasten valtakuntaa hengellisesti köyhille ja vainotuille. Murheelliset saavat lohdutuksen, hiljaiset perivät maan, laupiaat saavat laupeuden, puhdassydämiset nähdä Jumalan ja rauhantekijöitä on kutsuttaman Jumalan lapsiksi.

Toimiiko tämä käytännössä?

Näyttää siltä kuin kovaäänisimmät ja hankalimmat saisivat aina päiväkodista terminaalihoitoon asti enemmän kuin muut. Mutta onko se vain ontoksi kovertunutta kuorta, joka kuoleman hetkellä paljastuu kuiluksi? Pitääkö arvojaan ja yhteistä hyvää puolustava vainottu kuitenkin sydämensä puhtaana? Onko halussa sovitella ja luoda yhteistä tulevaisuutta kuitenkin todellinen arvo? Saako lempeydellä kuitenkin aikaan enemmän kuin kovuudella ja väkivallalla?

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut, että jokainen meistä elää reikä sielussaan.

Jokainen kaipaa, janoaa ja jokaiselta puuttuu jotakin. Niin pitkään kuin yritämme sammuttaa janoamme väärillä asioilla, jano ei sammu.

Ajatus ei ole uusi. Jo kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, kuinka sydän on levoton ja kaipaa. Kristillisessä perinteessä kaipuun kohde on Jumala. Jumala, josta kaikki on lähtöisin ja jonne kaikki haluaa palata, vaikkei sitä tietäisikään. Vasta tämän ymmärrettyään sydän voi saada levon.

Yksi asia, mikä Jeesuksessa ärsytti monia oli se, miten hän laittoi totutut arvojärjestykset päälaelleen. Viimeiset tulivatkin ensimmäisiksi ja pienimmät olivat suurimpia. Onnellisia ovat ne, joilta puuttuu jotakin, sillä he tulevat saamaan sen.

Joskus onni on vahvimmillaan siinä hauraassa hetkessä, kun odotus ja toteutus kohtaavat.

Joskus onni on pelkässä toivossa, toivossa, jonka uskoo täyttyvän.

Usein onni on vain hetkessä, jossa huomaa olevansa läsnä, ilman murheita huomisesta, ilman eilisen taakkaa. Tässä hetkessä, jossa huomaa hengittävänsä ja sydämensä sykkivän.

Mikä on sinun onnesi juuri nyt? Etsinnässä vai löytämisessä?

 

Valoa ja pimeyttä

Kun tapaa oikein valoisan ihmisen, havahtuu sille, millainen vaikutus valolla on. Tai kun öisen telttaretken päätteeksi aamuaurinko loihtii esiin maiseman, taivaan ja veden kaikki värit.

Ei ole samantekevää, mitä meidän sieluissamme elää noissa hetkissä. Eikä yhdentekevää, mitä meidän sielumme on valmistautunut noissa hetkissä näkemään ja kokemaan. Siinä missä yksi sivuuttaa kokemansa huomaamattaan, toinen elää hetken sellaisten oivallusten ääressä, jotka muuttavat hänen elämänsä.

Näiden hetkien kautta voi ymmärtää jotakin olennaista elämästä:

ulkoisen valon kohtaaminen ja siihen ulottuminen riippuu paljolti oman sisäisen valon laadusta ja määrästä.

Tästä kaksi ihmiskunnan kehityksen kannalta suurta hahmoa puhuu myös:

Jeesus: ”Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” (Matt. 6: 22,23)

Goethe: ”Silmän on kiittäminen valoa olemassaolostaan. … valo kutsuu esiin tuon elimen, ja niin kehkeytyy valo valoa varten, jotta sisäinen valo kohtaisi ulkoisen valon.”*

Valot kohtaavat toisensa, eikä syyttä. Sillä Jeesus jatkaa:

Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne. (Matt. 5:16)

Tässä voi nähdä sen hyvän kehän, joka tekee meistä ensin ihmisiä ja vähitellen parempia ihmisiä.

Jos meillä on (ollut) onni kohdata valoa toisissa ihmisissä, meistä on myös jakamaan sitä.

Kun kohtaan toisen ihmisen valoisana

  • Valoni valaisee hänet. Hän tulee nähdyksi ja saa mahdollisuuden nähdä itsensä valoisana.
  • Valo heijastuu toisesta ihmisestä minuun ja valaisee minut.

Eli kun annan ensin (pyytämättä mitään), saan vastauksena suuren lahjan.

Sisäinen ja ulkoinen valo kohtaavat ihmissielun rajapinnassa. Kuten Leonard Cohen laulaa Anthemissaan:

Ring the bells that still can ring/Forget your perfect offering
There is a crack, a crack in everything/That’s how the light gets in

Ja tähän voi jatkaa: ei valo pääse pelkästään sisään vaan myös ulos. Meidän kaikkein parhaaksi ja parannukseksi.

Jokaisessa ihmisessä on valoa ja pimeyttä kuten jokaisessa on ääretön määrä mahdollisuuksia. On mahdollisuuksia iloon ja onneen, hyvyyteen ja rakkauteen.

Myös sellaista rikkinäisyyttä, joka estää toteuttamasta näitä mahdollisuuksia itsessämme tai toisissamme.

Pimeyttä on se, ettei näe toisissa mitään hyvää, mutta ehkä pimeintä pimeyttä on se, että ei näe itsessäänkään mitään hyvää. Synkältä ja alistuneelta kuulostaa monen puhe itsestä ja maailmasta. Ja silti: en voi pelkästään nähdä maailmaa monella tavalla vaan voin lisäksi valita sen tavan, jolla maailmaa ja itseäni katson.

Minua ei pakota mikään, mille en itse anna lupaa.

Se kasvaa, mitä ravitaan. Jos kuulen jatkuvasti ympäriltäni kaikesta siitä, mikä on huonosti, alan uskoa siihen ja jakaa sitä ympärilleni. Jos kuulen ulkopuoleltani, että minussa on vikaa, alkavat kohta äänet pääni sisällä sanoa samaa. Mutta sama toimii myös toisinpäin. Jos näen hyvyyttä, jos näen valoa, tartun siihen ja vahvistan sitä, voin loistaa koko ajan kirkkaammin.

Minun ei tarvitse alistua siihen, mitä äänet ulkopuolellani tai sisäpuolellani sanovat. Voin valita hyvän, voin valita valon.

Vaikka valo olisi vain pieni aavistus, voin vahvistaa sitä.

Helppoa se ei ole, se vaatii paljon työtä, monia toistoja, mutta valo lisää valoa. Hyvyys lisää hyvyyttä.

Anna valon loistaa, anna sen loistaa itsessäsi, itsellesi, toisille. ”Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.”

Vaikka itse en näkisi kuin pimeyttä, joku toinen voi nähdä valonkajastuksen.

Toisinaan meidän ihmisten ongelmana on se, että valo ja pimeys ovat niin toisiinsa kietoutuneina meissä itsessämme ja toisissa ihmisissä, että on vaikeus tavoittaa selkeyttä. Ja vaikka pimeys on yhtä tarpeen kuin valo, valoa tämä maailma tarvitsee, erityisesti sydämeen.

Vai mitä sanoo Riku Rantala:

”Tulkoon valo ja valo tuli. Ja ihminen näki, että valo oli hyvä.

Mutta mitä teki ihminen? Populismin vaatteisiin pukeutuneen, alati korvaan kuiskuttelevan belsepuubin manipuloimana, ihminen otti ja tunki valistuksen hehkulampun syvälle tuhkaluukkuunsa, jotta luolan pimeys paremmin varjelisi häntä oman mielensä menninkäiseltä.” (Docventures: Elokuvan esittely, 7.9.2016, TV2)

Sattuvasti sanottu.

 

* vapaasti suomentanut M.T. (”Das Auge hat sein Dasein dem Licht zu danken. Aus gleichgültigen tierischen Hilfsorganen ruft sich das Licht ein Organ hervor, das seinesgleichen werde, und so bildet sich das Auge am Lichte fürs Licht, damit das innere Licht dem äusseren entgegentrete.”)

Opi pyytämään

Kolkuttakaa, niin teille avataan. Entä silloin, kun ovet eivät tunnu aukeavan, puhumattakaan että pyytämällä saisi mitä on pyytänyt?

Kolkuttaminen, anominen, etsiminen – kaikki asioita, jotka vaativat rohkeutta tulla tarpeessaan näkyväksi. Samalla ne kysyvät rohkeutta nöyrtyä itsensä ja sen edessä, jonka ovelle kolkuttaa. Ei välttämättä helppoa, vaan hyvin inhimillistä.

Pyytäminen edellyttää sen tosiasian tunnustamista etten yksin jaksa enkä pysty.

Pyytäminen ei estä yrittämästä eikä sitä että tekee parhaansa. Mutta jossakin vaiheessa omat voimat tai osaaminen loppuvat. Mutta onko tätä hetkeä odotettava? Osa pyytämisen vaikeudesta on siinä väärässä mielikuvassa, että olisi selvittävä, pystyttävä tai edes tehtävä yksin. Monia asioita olisi luontevampaa tehdä yhdessä muiden kanssa.

Auttaminen alkaa nöyrtymisestä. On ymmärrettävä, että auttaminen ei ole hallitsemista vaan palvelemista. Søren Kierkegaard

Tekeminen on kuitenkin avain. Sanotaan, että Herra antaa viljan mutta ei leivo leipää. Siinä on yhteys omien tekojen ja maailmalta saamisen välillä.

Siinä on myös oman kehittämisen ja luomisen panos ja osallisuus.

Yhden näkökulman tuo myös sukupuolten tasa-arvo. Kautta aikojen tyttöjä ja poikia on kasvatettu eri tavalla. Siinä, missä pojat ovat poikia, tytöiltä odotetaan kilttiä ja kaunista käytöstä.

Kiltit tytöt ovat ahkeria ja tunnollisia. Kiltit tytöt puurtavat ja uhrautuvat toisten puolesta. Kiltit tytöt eivät pidä meteliä itsestään, vaan odottavat, että joku ehkä joskus huomaisi heidät.

Kiltit tytöt eivät vaadi tai pyydä

koska silloin voisi käydä niin, että joku ei pidäkään heistä.

Yhä edelleen naisia on työelämän johtotehtävissä paljon miehiä vähemmän. Tämä johtuu osaltaan siitä, että naiset ovat miehiä arempia hakemaan työpaikkoja. Siinä missä naiset miettivät, täyttävätkö kaikki kiinnostavan työpaikan odotukset, miehet menevät ja vakuuttavat, että työpaikka tarvitsee heitä.

Kilttinä tyttönä ja kahden tyttären äitinä haluan kasvattaa lapseni viisaammin. Haluan kasvattaa heidät siihen, että koko maailma on heille avoin. Haluan kasvattaa heidät siihen, että ei ole asioita, mihin he eivät itse pystyisi. Kovalla ja tahdolla ja sinnikkäällä työllä he pystyvät mihin vain, mitä haluavat.

Haluan, että lapseni oppivat pyytämään asioita, joita haluavat.

En halua, että he jäävät vain toivomaan ja haaveilemaan. Jeesus sanoi: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Pelkällä toisten miellyttämisellä elämässä ei pääse kovin pitkälle, paitsi ehkä pitkälle sairaslomalle. Omia puolia pitää pitää, ja pitää osata myös pyytää.

Pyytämällä ja kolkuttamalla aukeaa paljon enemmän ovia kuin pelkällä haaveilulla ja toivomisella.

Siksi on hyvä löytää lähelleen kunnon ihmisiä, joilta kysyä heidän näkemyksiään, palautetta ja samalla apua kaikessa siinä, minkä nämä osaavat ja tietävät paremmin. Tämä valmistaa tietä oman, autenttisen panoksen antamiseen. Siinä syntyy mahdollisuus parantaa.

On hetkiä, jolloin ankara universumin laki kertoo selvemmin sen, että vedän puoleeni asioita ja tapahtumia, koska tarvitsen niitä. Oma olemiseni, tapani olla ja toimia ja vaikuttaa maailmassa vetävät puoleensa kaikenlaista. Nähtävästi, koska kaikenlaisesta päiväni täytyy.

Saan mitä tarvitsen. Ja ellen mielestäni saa, kolkutan enemmän.

Monesti se on jotain muuta kuin kuvittelin, kuin elämä tietäisi paremmin kuin minä. tässä ajatuksessa on jotakin lohduttavaa. Siinä on samaa kuin hyvän ystävän kanssa: hän haastaa ja tarpeen tullen sanoo suoraan. Jotakin parempaa syntyy sitä kautta.

Etsivä löytää. Niin minulle käy nykyään usein, etsimättäkin.

Tee parannus!

Ihmiselle on annettu mahdollisuus muuttaa itseä ja asioita paremmiksi kuin mitä ne lähtökohtaisesti esimerkiksi nykytilanteessa ovat. Samanaikaisesi jokaisella on kykyä parantaa, resurssien ja olosuhteen mukaisesti.

Tämä on selkeä haaste ihmiselle: Älä tyydy siihen mitä on. On paljon asioita, jotka voivat olla paremmin ja osa niistä jopa huutaa osallistumistasi parannustyöhön.

Ja puhun tässä nyt erityisesti inhimillisyyden, ihmisyyden lisäämisestä.

Se, että olen tällainen ja johdan ja luon elämääni näillä ajatuksillani ja teoillani, on yksi mahdollinen tapa olla ja tehdä. Se ei tarkoita, etteikö olisi parempia tapoja, jotka antaisivat paremman mahdollisuuden elää ja toteutua täydemmin, hetkittäin jopa täydesti.

Joskus se edellyttää parantamista, parantumiseen johtavaa toimintaa.

Oma mieli voi parantaa tai sairastuttaa meidät. Jokaisessa meissä elää potentiaali kapeaan ajatteluun, suhteettomiin käsityksiin todellisuudesta, itsetuhoisia taipumuksia, … Meitä auttaa kyky reflektoida itseä mutta ennen kaikkea rohkeus osata pyytää ja ottaa palautetta vastaan ja oppia hyödyntämään sitä.

Avun pyytämisen osaaminen on hieno taito.

Pari kertaa vuodessa tuntuu siltä kuin olisi mahdollisuus aloittaa kaikki alusta ja entistä paremmin. Uusi vuosi on tietysti uusien lupausten ja mahdollisuuksien täyttämää aikaa, mutta samaa taikaa on myös alkusyksyssä. Lomien jälkeen on mahdollisuus uudella innolla lähteä kehittämään itseään kursseille tai tarttua lehtien tarjoamiin otsikoihin kesäkilojen karistamisesta ja valloittaa liikuntapaikat.

On aika tehdä parannus.

Parannuksen tekoon liittyy ajatus siitä, että jotain on pielessä. Jotta voi tehdä parannuksen, pitää tietää, mistä parannusta tekee. Jos itse ei löydä itsestään vikaa tai korjattavaa, on sellaista helppo löytää vertailemalla itseään median tarjoamiin malleihin. Jos syö kasviksia, harrastaa liikuntaa, ei istu liian paljoa, on kaunis ja hyvin toimeentuleva, töissä menestyvä, parisuhde kunnossa, elää vilkasta sosiaalista elämää, nukkuu tarpeeksi, on kasvattanut lapsensa hyvin ja koti sisustuslehtien sivuilta, voi vaikka stressata siitä, ehtiikö levätä tarpeeksi ja tehdä mindfullness-harjoituksia.

Toki on hyvä tarkastella elämäänsä ja miettiä, onko tyytyväinen siihen. Ja jos ei ole, niin miettiä miksi ja mitä konkreettista asialle voi tehdä.

Jos elämässä on korjattavaa, parempi tarttua asiaan kuin jäädä surkuttelemaan tilaansa.

Elämä on yksi suuri työmaa. Kukaan ei ole koskaan täydellinen tai valmis. Jotain korjattavaa löytyy aina. Viisautta tarvitaan siihen, mitä milloinkin yrittää korjata tai kehittää. Kaikkea ei pysty, eikä kannatakaan kerralla.

Vuoden 1933/38 raamatunkäännöksessä Jeesus julistaa: ”Tehkää parannus!” Vuoden 1992 käännöksessä sen sijaan Jeesus kehottaa kääntymään. Kumpikin kertoo mielenmuutoksesta. Mutta Jeesus jatkaa: ”ja uskokaa evankeliumi”.

Parannuksen tekeminen ei ole itsensä rankaisemista, vaan ilosanoman uskomista ja kääntymistä Hyvän puoleen. Parannuksen tekemistä on se, että uskoo kelpaavansa, vaikka olisikin enemmän tai vielä enemmän keskeneräinen. Parannuksen tekemistä on se, että

uskaltaa ottaa vastaan rakkautta.

Martti Luther piti tiukasti kiinni siitä, että Jumalan armoa ei voi ostaa omilla teoilla. Mutta teoilla oli siltikin merkitystä Martti-tohtorin mielestä. Teot syntyvät siitä ilosta, että ihminen saa kokea armoa ja rakkautta. Hyvät teot ja oikeanlainen elämä on seuraus, ei syy.

Miten paljon vastustan sitä mitä elämässäni on, sisä- ja ulkopuolellani?

Pääseekö minussa oleva hyvä toteutumaan?

Saako sieluni elää täydesti ja henkeni ohjata sitä tavalla, joka johtaa sekä minun että muiden parempaan elämään?

Parannus on sitä, että alan entistä enemmän toimia sen myötä, mikä sisimmästäni haluaa elää ja vaikuttaa. Ja opin sovittamaan sen maailmaan, en itseäni hyläten vaan minän ja maailman välisestä kohtaamisesta oppien.

Mitä jos tänä syksynä aloittaisimme parannuksen teon siitä, että

uskomme olevamme arvokkaita ja rakastettuja?

Mitä, jos opettelisimme olemaan armollisia itsellemme, katsomaan ensin itseämme armollisesti ja sitten muita? Voimme olla hyviä itsellemme ja toisillemme.

 

Miten kannat ristisi?

Kärsiminen, uhraaminen, vapaaehtoinen ristin kantaminen – eivät mitenkään herkullisia aiheita eikä kovin suosittuja elämässä elettynä. Kuitenkin kaikki kehittyminen edellyttää sitä, että suostuu ajoittain tietoisesti näkemään vaivaa, luopumaan mukavuudenhalustaan – perusinhimillisestä mielihyvän tavoittelusta ja mielipahan välttelystä.

Kärsimys voi olla sitä kun

  • Lihakset huutavat salilla viimeisen sarjan lopussa
  • Sietää puolisonsa ikävää sukulaista
  • Omat mielikuvat eivät vastaa todellisuutta
  • Työtehtävä ei miellytä ja se on tehtävä

Siinä on aina opin sauna. Itse aiheutettua kärsimystä, josta voi luopua ja sitä voi myös väistää. Väistäminen ei johda kehittymiseen, toimiminen oikealla asenteella johtaa.

Uhraaminen tarkoittaa sitä että

  • Luopuu ajatustottumuksistaan ja harjoittelee parempia
  • Haastaa itsensä jollain uudella/vaikealla asialla/osaamisalueensa ulkopuolella
  • Puolustaa omia arvojaan tilanteessa, jossa niiden puolustamisella on hintansa

Näitä yhdistää vaikeus ja siihen suostuminen. Luopuminen siitä, että elämän pitäisi olla helppoa, eikä siksi lähde edes tavoittelemaan helppoa elämää.

Ristin kantaminen voi olla

  • Sairaus jonka kantaa arvokkaasti
  • Toisen ihmisen taakan kantamista, kuten Simon Kyreneläinen
  • Maailman kärsimykseen osallistumista, todellista empatiaa

Ja elää samalla arvokkaan elämän, juo maljansa pohjaan asti.

Työelämässä tulee usein vastaan tilanteita ja tehtäviä, joita ei haluaisi kohdata ja tehdä. Tehtäviä, joiden edessä tekisi mieli juosta karkuun, ettei vahingossa musertuisi niiden alle. Olisi helpompaa vierittää vastuu ja tehtävä jollekin toiselle, vaikka tietäisi, että se kuuluu omiin tehtäviin.

Vastuun pakoilu houkuttaa.

Vaikeiden tilanteiden ja tehtävien välttäminen voi tuntua helpolta ratkaisulta, mutta ei se ole sitä. Raamatun hahmoista Joona sai ison ja ikävän tehtävän Jumalalta. Hänen piti lähteä kertomaan Niniven kaupungille, että se tuhotaan pian. Joona ei halunnut tätä tehdä ja lähti karkuun päinvastaiseen suuntaan. Mikään ei auttanut. Lopulta Joonan oli nöyrryttävä tekemään oma hommansa. Ja senkin jälkeen Joona vielä jaksoi kiukutella pomolle.

Tällaisiin vastuunpakoilijoihin, jotka ovat valmiita näkemään vaikka kuinka paljon vaivaa, että välttyisivät hankalilta hommilta, törmää työyhteisöissä.

Jokaisella on oma vastuunsa: Miten hoidan työni ja millainen työntekijä olen? Olenko hyvä työkaveri ja hyvä alainen tai esimies? Alais- ja esimiestaitojen opettelu on osa vastuunsa tuntevan työntekijän tehtävää.

Vaikeisiin tilanteisiin tarttumalla voi yleensä vain voittaa.

Meni tehtävä hyvin, huonosti tai hyvin huonosti, on ainakin kokemusta rikkaampi ja toivottavasti myös viisaampi, ehkä vahvempikin.

Joskus vaikeaan tehtävään on tartuttava vain siksi, että se on juuri minun hommani. Joku tyyppi kun on kuulemma joskus sanonut jotain

ristin kantamisesta ja itsensä seuraamisesta.

Jokaisella meillä on omat vaikeat paikkamme, vaikeat hetkemme ja omat taakkaamme kannettavana. Ehkä niitä on parempi kantaa seuraten sitä tietä, minkä tuo tyyppi osoitti. Seuraten rakastamisen ja toisten palvelemisen tietä, laittaen oma etu välillä syrjään.

”Suojella ja palvella” lukee amerikkalaisissa poliisiautoissa. Tämä yhdistelmä soveltuu hyvin myös esimerkiksi pienten lasten vanhempien ohjeeksi. Itsestään selvää on suojella pientä, joka ei vielä osaa suojella ja pitää huolta itsestään.

Samalla vanhemmat ovat lasten todellisten tarpeiden ja kehityksen palvelijoita.

Se voi toisinaan tuntua raskaalta taakalta. Mutta kun sitä vertaa siihen keveyteen, jonka lapsen oleminen tuo tullessaan, tilanne jää plussan puolelle, kevyesti.

Ei välttämättä olisi meidän jokaisen taakalle huonoksi, jos osaisimme suhtautua esimerkiksi töihimme samalla keveydellä kuin lapset.

Ja ilo, voima on lapsen jokahetkinen palkka, palkinto. Täydesti yhtä oleminen on elämän ominaisuus, siinä lapsen väsymättömyyden ja jaksamisen salaisuus.

Helinä Siikala: Voiman ja ilon käsikirja

Eikä sekään, että osaisimme suhtautua työkavereiden taakkoihin samalla empatialla kuin mihin lapsilla on kykyä.

Ristin arvokkaana kantamisen palkkio ei tule taivaassa vaan täällä, kokemuksena suostumisesta ihmisenä olemiseen. Se luo elämää, jonka avulla palvella muita, omaa ristiään kantavia kanssaihmisiä.

Arvokas elämä on osansa tekemistä

siten kuin se niissä olosuhteissa, omalla tavalla on mahdollista. Niin kuin Jeesus sanoo raskautetuille: ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:30) Tässä kaikuu aidosti kristillinen asenne, ja sanat johdattavat ajatuksen takaisin lapsenkaltaisuuteen.

Toinen poski

Tilanteet, joissa meitä kohdellaan väärin, ovat yhtä kiinnostavia kuin haastaviakin. Alistummeko huonoon kohteluun, maksammeko samalla mitalla ja ehkä vielä korkojen kera takaisin? Vai pidämmekö puoliamme jollakin tavoin – ja mitä se on?

Osa toimintamalleistamme on opittu jo lapsuuden kodissa, osa on hankittu eletyn elämän mukana, osa ehkä tietoisesti opeteltu.

Tietoista opettelua ja harjoittelua voisi olla enemmänkin,

sillä tunteiden ottaessa vallan on vaikea kontrolloida omaa käytöstä. Henkilökohtaisen selviytymisstrategian käynnistyminen on usein yhtä tarpeellista kuin kiusallistakin.

On kaksi ihmisryhmää, joiden huonoon kohteluun käännämme yleensä toisen posken: asiakkaat ja (omat) lapset. Heille samalla mitalla takaisin antaminen, kostosta puhumattakaan, on järjetöntä ja siinä häviää aina. Vähintään yhteyden ja usein oman itsekunnioituksensakin.

Mutta ei se helppoa ole.

Ympäröivä maailma tulkitsee posken kääntämisen heikkoudeksi. Vahvoja ajatus- ja käyttäytymismalleja tarjoava Hollywood uskoo oman käden oikeuteen ja ”I just protect my family” –tyyliseen logiikkaan. Heikkouden näyttäminen saattaa varsinkin miehellä olla pahinta mitä voi sattua.

Jeesuksen sanat parin tuhannen vuoden takaa kehottavat olemaan vastustamatta väkivalloin. Tolstoin näistä sanoista luoma rauhanomainen vastarinta oli varsinkin Mahatma Gandhin ja Martin Luther King Jr:n käsissä voittoisa: heidän asiansa on yhä täällä, siinä missä moni väkivaltaa kannattanut on sortunut.

Mutta olisiko pitänyt antaa Hitlerin vain alistaa maailma hirmuhallintonsa alle? Pitäisikö puolison vain antaa hakata?

Kukaan ei sanonut, että maailma on yksinkertainen.

Yksikertaisiltakin kuulostavat ohjeet ovat monimutkaisia. Vaikka Jeesus käski kääntämään toisen posken, kun toiselle lyödään, ei Jeesus varmasti tarkoittanut pahalle alistumista. Ei sitä, että ihmisen pitäisi kestää tai hyväksyä mitä tahansa. Toisen posken kääntäminen tarkoittaa, että älä nyt ainakaan lyö takaisin. Siitä alkaa vain loppumaton pahuuden kierre.

Samalla siinä on kehotus oman arvokkuuden säilyttämiseen: voin arvostaa itseäni, jopa ennen kaikkea siksi, etten reagoi ja vastaa iskuun iskulla.

En hylkää itseäni ja arvojani, vaikka tilanne siihen haastaisi.

Jokainen ihminen on vastuussa omasta käytöksestään ja voi ensi sijassa vaikuttaa vain siihen, miten itse toimii. Jos minua kohdellaan huonosti, voin itse päättää, miten vastaan siihen.

Jotta kaikki ei olisi liian helppoa, Jeesus meni radikaalisti pitemmälle: ”Rakasta vihollisiasi!” Esimerkiksi Freud aikoinaan torjui tämän kehotuksen mielenvikaisena. Kuitenkin on ihmisiä, joiden mielestä tällainen on mahdollista. Näihin kuuluu esimerkiksi Robert Thurman, joka podcastissaan kuvaa yksinkertaisen ensimmäisen askeleen tähän: lakkaa vihaamasta vihollisiasi ja vähitellen alat ymmärtää heitä. Yksinkertaista ja nerokasta. Ja edelleen vaikeaa.

Ja miksi vaikeaa? Yksi selitys on meitä jokaista suojeleva ego: se on elämänkulussa auttanut meitä selviämään kaikesta siitä, mikä muuten olisi murtanut mielemme. Tämä samainen ego kuitenkin, oman erillisyytensä aina uudestaan kokeakseen, hakee vastakkainasettelua ja saa syvän tyydytyksen olemalla voittoisa ja muita parempi väittelyssä ja tappelussa.

Sydämessään voi tunnistaa, ettei tämä ole kestävä tie.

Sen, minkä voi konkreettisesti tunnistaa suhteessa lapsiinsa ja asiakkaisiinsa, voi tunnistaa suhteessa kaikkiin ihmisiin. Vaikka en voi irtisanoa egoa enkä edes ottaa siltä voimaa pois, voin vahvistaa itseäni ohjaavaa minävoimaa. Sitä samaa, jolla Jeesus maailmassa vaikutti. Ja sitä samaa, jolla kykenen vastaamaan siten kuin tilanne edellyttää. Sitä voisi kutsua vaikka rakkaudeksi.

Sillä lempeys johtaa avautumiseen uudelle mahdollisuudelle, siinä missä väkivalta saa pitämään kiinni ja toistamaan samaa traumaa yhä uudestaan. Siksi toisen posken kääntäminen on myös suurta irtipäästämistä.

 

Itsetutkiskelua

Harva tietää, mihin itsestä todella on. Huonossa muttei myöskään hyvässä. Tilanne saattaa tehdä pelkurin tai rohkean, joskus hetki avaa tai sulkee sydämen, kaikkine seurauksineen.

Paljon on lisäksi kätkettynä.

Kuinka moni asia osoittautuu elämän kulussa yhtä tärkeäksi kuin itsensä tunteminen? Se on avain parempaan itsensä ja toisten kanssa elämiseen, itsen toteutumiseen ja oman arkipäivän luovuuden oviin.

Usein näyttää kuitenkin käyvän niin, että katseen kohdistaminen sisimpään ja omaan sydämeen osoittautuu vaikeaksi ja niin katse käännetään ulospäin, toiseen ihmiseen. Etsitään rikkaa (tai tähteä) toisen silmästä tunnistamatta ja tunnustamatta omaa.

Iskelmässä Pieni sydän kuvataan, niin, iskevällä tavalla sydämen ristiriitaisuutta:

Se kätkee suuret unelmat/Ja vihan, lemmen maailmat

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä/Tuntehen paloa ja kylmyyttä sieltä

Mitä kaikkea ehtiikään yhden päivän aikana tuntea ja millaisiin ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin tunteet ajavat.

Paljon arkipäivän turhasta kärsimyksestä olisi vältettävissä,

jos tulisi tietoisemmaksi tunteistaan, niiden lähteistä ja reaktiosta niihin.

Sillä meillä on selvästi tarvetta kehittyä paremmiksi peileiksi toisillemme. Kuten Maarit Korhonen kirjoittaa Imagen blogissaan: ”… jokainen meistä on erilainen ja omat huonot puoleni tulevat esiin varmasti paikoissa, missä minua ei arvosteta.”

Löytyykö sydämestäni hyväksyvä ja arvostava vai tuomitseva ja arvosteleva peili? Itseensä tutustumisen voi aloittaa tutkimalla omia ajatuksiaan ja tunteitaan arjen keskellä.

Kasvoin ympäristössä, jossa muissa nähtiin aina vikoja. Lapsuuteni kuulin siitä, miten joku oli laiska, ahne, katkera tai jos ei muuta niin ainakin lihava. Itsekin sain siitä osani. Koskaan en ollut sopiva, hyvä, saati sitten edes kelvollinen.

Aina jotain oli pielessä.

Vikojen etsiminen toisista tuntui minusta jo lapsena niin pahalta, että päätin, etten itse ryhdy siihen. Sen sijaan olen päätynyt etsimään vikoja itsestäni. Vaikka harvemmin enää kuulen ulkopuolelta itseeni kohdistuvia arvosteluja, pääni sisältä kuulen jatkuvasti ääniä, jotka jatkavat moittimistani. Mikään ei ikinä riitä eikä kelpaa, edelleenkään.

Miten toisten sisäisyys peilautuu minussa ja oma sisäisyyteni toisiin ja maailmaan? Sielun laajuus tai ahtaus, luottamus tai epäluottamus, rakkaus tai välinpitämättömyys huokuvat ihohuokosistani, sanoistani ja käytöksestäni ulos maailmaan.

Täydellä sydämellä eläminen,

autenttisuudesta puhumattakaan, on rajoittunutta niin kauan, kunnes suostun katsomaan, mikä minussa on alkuperäistä itseä ja mikä tuontitavaraa.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus asetti fariseuksen ja publikaanin vastakkain. Fariseus meni temppeliin rukoilemaan ja kiittämään siitä, ettei ole sellainen kuin syntinen publikaani. Publikaani puolestaan rukoili ja pyysi armoa itselleen, sillä oli syntinen. Jeesuksen mukaan publikaani tietysti oli tässä se, joka teki oikein. Publikaani tunnusti syntisyytensä, eikä lähtenyt korottamaan itseään muita korkeammalle.

Luulen, että meissä kaikissa on olemassa nämä kaksi puolta: se puoli, joka pitää itseään toisia parempana ja sitten se, joka syyttää ja soimaa itseä, pitää itseään muita huonompana.

Jompikumpi puoli on usein voitolla.

Kumpikaan ääripää ei ole oikeassa, jokaisessa on hyvää ja pahaa. Ja jotenkin meidän olisi hyvä oppia tulemaan toimeen sekä itsemme, että toisten ihmisten kanssa.

Jatkuva ylemmyydentunto tai jatkuva alemmuudentunto ei tee ihmiselle eikä ihmissuhteille hyvää. Tasapaino, itsensä tarkasteleminen millainen todella olen, on osa elämisen taitoa.

Yhtäältä itsessä hyvän näkeminen ja sen ruokkiminen,

ja toisaalta sen tunnustaminen, mikä itsessä on vialla, ja saada siihen aikaan joko muutos tai oppia elämään sen kanssa.

Toisten elämän arvosteleminen ja itsensä vertaileminen toisiin on turhaa energian hukkaamista ja siitä saa vain pahan mielen. Vastuun kantamisessa omista teoista ja niiden seurauksista on aivan riittävästi jokaiselle.

Tuon arkisen vastuun kantamisen ohessa

jokainen elää omassa sisäisessä jännitteessään:

Hyvin harvat ovat sitä, mitä pitäisi olla, muiden tai edes omasta mielestä. Mutta kukaan muu kuin minä ei tiedä, mikä todella olen ja mitä tarkoitusta olen täällä toteuttamassa. Siksi rohkeus oppia todella tuntemaan ja hyväksymään itsensä avaa aivan uuden maailman.