Lupa

Mies kysyy puolisoltaan luvan tavata naispuoleisia ystäviään. Lupaa ei tule, koska puolison mielestä mies ja nainen eivät voi olla vain ystäviä.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat tarvitsevansa luvan joka asiaan. Muuten he eivät uskalla tehdä mitään kävelemistä ja hampaiden harjaamista rohkeampaa.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat, että toisten ihmisten pitää pyytää lupa heiltä joka asiaan. Muuten nämä tekevät heidän mielestään väärin.

Tämä ei mene tasan. Koska jokin on mennyt pieleen.

Maailmassa jää paljon hyvää ja kaunista toteutumatta tämän takia. Sen sijaan paljon äänekästä ja typerää melua täyttää tilan.

Jonkun verkkonimimerkin mielestä naisella ei ole lupa puhua kokemastaan arkipäivän rakenteellisesta  väkivallasta. Naisen pitäisi lopettaa heti, muuten nimimerkki joutuu rankaisemaan naista.

Miksi kumpikin osapuoli elää tällaisen harhan vallassa? Siksikö, että harhat vahvistavat toisiaan? Siksikö, että joku on uskotellut jo kasvatuksessa tämän olevan totta?

Sisäistetyt roolit elävät omaa elämäänsä kunnes joku tai jokin pysäyttää.

Ja mikä on hyvää, Faidros,

ja mikä ei ole –

tarvitseeko meidän sitä keneltäkään kysyä?

Minun käy sääliksi ihmiset jotka eivät uskalla ja harmittaa ihmiset jotka ovat itsensä ja toisten tiellä.

Jonkun mielestä seksistä, henkisistä kokemuksista, itsetyydytyksestä, parisuhdeväkivallasta, lasten itsemurhista ei pitäisi puhua. Kuka antoi luvan puhua julkisesti näistä asioista?!?

Onko lupa parantaa Sapattina? kysyivät fariseukset Jeesukselta. Kiusantekoa, yritystä saada nostettua syyte häntä vastaan.

Aina on ihmisiä, jotka katsovat, että heidän tehtävänsä on toimia itse nimittäminään sheriffeinä. Vahtimassa ja kyttäämässä ja ojentamassa muita. Mitä heiltä elämästä puuttuu? Todellinen sisältö, onni, halaus?

Vai onko se hämmennys ja pelko, joka saa toimimaan –  pelko ajaa pelottelemaan?

Miksen osaa antaa itselleni lupaa olla minä, kokonaan? Tarvitsenko siihen toisen ihmisen, joka antaa minulle tai auttaa minua antamaan luvan?

Miksi toiset eivät uskalla toimia ja tehdä kuten heistä tuntuu, niin kuin he oikeaksi kokevat? Vai eikö siihen koskaan rohkaistu vaan peloteltiin, vähäteltiin ja painettiin alas?

Jeesus ei pelännyt eikä epäröinyt toimia, lupaa kysymättä. Tai oikeastaan: hänellä oli lupa ja tehtävä korkeammalta taholta kuin Blues Brothersilla. Hän meni kohtaamiseen, vastasi väitteisiin eikä epäröinyt nähdä valheellisuuden, ulkokultaisuuden läpi ja toimia. Rohkeudessa kohtaamiseen ja vastaamiseen hän toimii edelleen esimerkkinä.

Sheriffit ovat aina keskuudessamme, ja meidän tehtävämme on laulaa kuin Kristiina Halkola: täytyy uskaltaa. Elämisen mielekkyyden kokemus syntyy siitä, että voi elää sitä mitä on, ahdasmielisen kieltämisen ja tuomitsemisen tuolla puolen.

Mainokset

Hauras ja luja

Ihmisen fysiikka kestää tavallisesti koviakin koettelemuksia ja laiminlyöntejä, ennen kuin se romahtaa. Siinä on sitkeyttä ja lujuutta, itseään korjaavia järjestelmiä, tasapainotusta ja resilienssiä.

Se on yhtä vahva kuin se on ihmeellinen.

Mieli ei ole yhtä vahva, vaikka mielelläkin on omat puolustusjärjestelmänsä. Mieli suojautuu liialta tai liian vähältä (tylsältä) poistumalla psyykkisesti paikalta. Kun kipu käy liian suureksi, mieli katoaa eriasteisten ja erilaisten tajuttomuuksien helpotukseen.

Ihmiset ovat erilaisia, samoin mielet. Joidenkin mieli kestää siinä missä hauraampi mieli särkyy, hetkellisesti tai pysyvästi.

”Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt. 11:30) sanotaan Raamatussa.

Miten ihminen kantaa kohtaloaan, omaa taakkaansa eli sitä mitä hän itse on? Tässä

12 näkökulman ohjelma

  1. Mistä tietää, mitä on kestettävä, mitä on jaksettava ja kuinka kauan? Ja jos, niin miten se tehdään? Tämä on elämisen ja ihmisenä olemisen kysymisen ydin.
  2. Vaikeudet, vastoinkäymiset, haasteet – ”tilanteet” kuuluvat elämään. Ne kertovat meille, keitä me olemme ja mistä meidät on tehty. Meillä voi olla mielikuvia omasta rohkeudesta ja vahvuudesta. Sitten todellisuus kertoo meille, miten nämä mielikuvat vastaavat todellisuutta. Joskus yllätymme iloisesti, toisinaan emme.
  3. Kun tilanne tulee eteen, kysyn: onko tämä este polku? Ymmärränkö sen sellaiseksi ja kutsuuko se minut oppimaan – ja mitä sitten?
  4. Milloin olen oppinut riittävästi ja on aika jatkaa matkaa? Olosuhteet, joita ympäristö ja ihmiset tarjoavat, ovat yhtä väliaikaisia kuin oppimisen tarpeeni. Jossakin vaiheessa voin arvioida, miten haluan jatkaa jos haluan. Missä on opittava kerralla, milloin toiston kautta?
  5. Mitä tahansa ei tarvitse sietää, jaksaa, kestää. Sellaista, mikä ei enää haasta vaan tuhoaa. Näiden kahden erottamisen oppimiseen voi mennä koko elämä. Tai alistumiseen olosuhteisiin, kun oma voima ei riitä ponnistamaan näkemään ja tekemään johtopäätöksiä ja sitten toimimaan niiden pohjalta.
  6. Oma, myötäsyntyinen taipumus olla ja toimia on jotakin, joka luo kohtalon. Kuorma voi olla raskas tai keveä ja siksi sopiva. Se on elämän oppisopimus.
  7. Pitääkö tämä myös ääripäissä paikkansa? Raiskattuna? Perhe ympäriltä murhattuna? Voiko se olla kohtalo – voiko ies olla sopiva, keveästä puhumattakaan? Outoa on se, ettei ihminen tiedä, mihin kohtaloniskut kulloinkin johtavat ja mitä niistä seuraa.
  8. Henkilökohtaisessa elämässä voi kysyä: mistä on hyvä pysyä loitolla ja/tai mitä on syytä lähestyä? Tähän voi henkilökohtaisesti vaikuttaa, useimmiten.
  9. Jokaisen arjessa on ihmisiä, joiden ikeen voimme ottaa kannettavaksi. On ihmisiä, jotka tarvitsevat tukea, apua ja sitä, että jaamme heidän taakkansa. Sitten on ihmisiä, joiden taakkaa kannattaa välttää, koska sen alle sortuu itse.
  10. Sama koskee omia taakkoja: Helpottaa, kun oppii tuntemaan itsensä ja taakkansa. Auttaa jaksamaan, kun oppii jakamaan taakkansa, ilonsa ja surunsa.
  11. Polku on sitä, että pääsee näkemään, mitä voisi olla. Mihin voisi ulottua. Ja mihin yltää, kun antaa itselleen luvan luoda. Pienetkin yksityiskohdat usein vaikuttavat.
  12. Elämä yllättää ja kysyy. Lujasta voi tulla hauras, hauras voi vahvistua elämässä. Tämä on elämänmeno, se on myös kiertokulku.

Harva tietää edes omalla kohdallaan, mihin teot ja päätökset johtavat. Sitä kutsutaan elämäksi.

 

Huutelua

Jo muinaiset Palestiinan asukit osasivat tämän:

Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: ’Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.’ Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan! (Matt. 11: 16-19)

Siksi on turha kysyä: milloin tästä tuli tällaista? Että huudellaan mitä sattuu ihan mihin sattuu jotta se sattuu? Oi aikoja, oi tapoja – tällaista ihminen on halutessaan saanut aikaan minne historia ulottuu.

Mitä tämä on? Kysymys on aina ajankohtainen.

Onko se sitä ettei

  • mikään kelpaa. (Tai kuten Kalle Päätalo sen sanoitti: ”Kohen ei oo koskaan.”)
  • tiedetä mitä halutaan
  • omaa oloa ja siitä syntyvää impulssia osata vastustaa, vaan kaikki tulee ulos kuin lapsen huuto nälkäänsä?

Yhden lajin vajoamista, sortumista, helppoa huutelua, kun sanoista ei tarvitse ottaa vastuuta. On aina ollut ihmisiä, jotka pysyvät ihmisinä vain sosiaalisen kontrollin varassa. Sisäistä voimaa ja arvokkuutta ei ole tarpeeksi pysymään pystyssä ilman. Tällaisesta olosuhteesta kumpuava valta saa aikaan karua

tuhoa niin kotona kuin työpaikoilla.

Tätäkö se on:

  • kaikki sellainen kaikertaa sielua, mikä ei täysin vastaa kaoottista sisäistä elämää
  • on nollatoleranssi kaiken erilaisen & mielikuvia vastaamattoman kohdatessa

Siksikö suvaitsevaisuudesta, joka vielä hetki sitten oli hyve, tuli kiro- & haukkumasana?

Sivistystä mittaa se, että voi antaa olla monenlaista eikä vain yhdenlaista.

Mitä Jeesus sanoisi tähän? Ei tuomitsisi heikkoutta muttei myöskään hyväksyisi tällaista enempää kuin aikoinaankaan.

On se mieltä ylentävää, kun maailman mahtavimman maan johtajaa valitaan kilpailijaa haukkumalla. Sitten ihmetellään kiusaamista ja väkivaltaa. @Aittamäki

Siis: niin inhimillistä ja samalla sellaista, jota

on vuonna 2016 vaikeaa enää sellaisenaan ottaa.

Oman reflektoivan ajattelun korvaa edelleen villi ja vapaa heimoajattelu, joka vielä syntyy välittömän reaktion voimasta. Kun tähän liittää ilmiselvän pahan olon ja jatkuvan puolustautumisen kuvitteellisia vihollisia vastaan, pimeään huutelijoiden yksinäiset sielut näkyvät kartalla.

Mutta äänekkäiden torilla istujien lisäksi meitä on täällä muitakin.

Toimijoita, parempaa maailmaa teoilla ja sanoilla rakentajia.

Lähdemmekö kilpalaulantaan vai luommeko taidetta kuten vihaviestikilpailu? Kallistuisin jälkimmäisen puoleen. Sillä luovat teot edellyttävät ja niihin kutoutuu sitä viisautta, jota Jeesuskin aikoinaan perään kuulutti. Kun luodaan parempia olosuhteita, hyvä saa tilaa lisääntyä.

Löydä elämäsi

Vapautuminen jostakin vai johonkin?

Vapautumisen tarjoamat uudet mahdollisuudet kysyvät rohkeutta. Kuin Kierkegaardin uskon hyppy: otan riskin jolloin menetän hetkellisen jalansijani, mutta riskin välttäminen merkitsee itseni kadottamista.

Samalla itsen kadottaminen on välttämättömyys, koska harva on niin vahva ja rohkea, että kykenisi aina vastustamaan kiinni pitämistä siitä, mitä on.

Tunnetko elämäsi virtaavan? Tuntemuksen tunnistaa usein

  • Helppoudesta olla valpas ja utelias
  • Yhteydestä itseen ja toisiin
  • Irtipäästämisen vaivattomuudesta
  • Luomisen, vastaamisen ja vastaanottamisen keveydestä
  • Avoimuudesta uudelle
  • Todellisuuden hyväksymisestä
  • Uskalluksesta pelon, ahdistuksen ja kuoleman kohtaamiseen

Jos tunnet, niin onnittelut.

Jos et, onnittelut siitä, että olet löytänyt lähtökohdan virtaamisen löytämiseksi.

On hetkiä jolloin havahtuu siihen, ettei enää oikein tiedä, kuka on ja mihin on menossa. On kadottanut itsensä, elämänsä suunnan, haaveensa ja tavoitteensa. Ehkä on kadottanut myös elämän mielekkyyden, ilon ja onnen.

Elämään kuuluu yhtälailla sen löytäminen kuin kadottaminenkin. Se on ihmisen osa. Tämä aaltoliike, vuoksen ja luoteen vaihtelu, mittaa samalla kykyä elää epävarmuudessa ja hämmennyksessä.

Mitä suurempaa iloa voi vielä kokea hämmennyksessä, sitä vahvemmin on elämän sykkivässä pulssissa mukana.

Ja sitä enemmän on tavoittanut elämisen sisäisestä logiikasta – vaikkei siltä välttämättä tunnu.

Oman itsensä on mahdollista kadottaa niihin rooleihin, joita on itselleen ottanut tai joihin on asetettu. Vaikka roolit ovat osa ihmistä, ihminen on enemmän kuin vain äiti tai isä, työntekijä, ystävä, tai puoliso, vaan kokonainen ihminen, jossa on monia eri puolia ja ulottuvuuksia.

Tämä näyttäytyy työelämässä toisinaan ahtaan roolin painossa, työn merkityksen ja mielen kadottamisena. Usein takana on muutos: en ole enää sama kuin rooliin astuessani, mutta rooli ja siihen liittyvät odotukset eivät ole muuttuneet. Toisinaan jäykkä yhteisö ei anna muutokselle tilaa.

Kun joutuu kadoksiin itseltään, ei löytyminen olekaan ihan helppoa. On hyväksyttävä se, etten ole enää sama ihminen, joka olin vuosia aiemmin.

On hyväksyttävä se, etten ehkä ole sellainen ihminen, jollainen olen kuvitellut olevani.

Elämän voi nähdä pienenä ja suurena irtipäästämisenä. Pieninä luopumisina ja tilan antamisina uudelle työarjen keskellä: ajatuksista, tunteista ja muusta ohimenevästä. Nukahtamisena. Ja suurena kuoleman kohtaamisessa, ensin ajatuksena ja mahdollisuutena ja lopulta sinä todellisuutena, mikä meitä jokaista kohtaa.

Mutta sitä ennen ehtii elää monenlaista. Melkein mitä vaan, mitä riittävästi tahtoo. Koska asioiden tekeminen ja kohtaaminen muuttaa suhdetta asioihin. Kun elää, niin muuttuu, ja mielikuvat ja käsitykset elämästä muuttuvat sen myötä. Yhtälailla kuin elämänsä kadottaminen on väistämätöntä, yhtälailla syntyy kaipuu löytää se uudestaan.

Tästä elämän liikkeestä synnytän tarinani: Voin olla se, jolle elämä vain tapahtuu.

Voin olla elämäni aktiivinen luoja – tai ainakin voin valita lisätä aktiivisuuttani.

Itsensä kadottamisen hyvä puoli on, että se antaa mahdollisuuden miettiä, kuka minä olen. Mitä minä haluan elämältäni? Mikä tekee minut onnelliseksi? Millainen ihminen haluan olla? Millaista elämää haluan elää? Mikä on minun paikkani tässä yhteisössä, jossa elän? Mitä  annettavaa minulla on toisille?

Liian täyteen ei mahdu enää mitään lisää.

Siksi kadottamalla jotakin, kadottamalla itsensä ja suuntansa on mahdollisuus löytää jotakin, jota ei ehkä edes tiennyt etsivänsä.

Itsekeskeisessä maailmassa voin välillä nostaa katseeni pois omasta navastani ja katsoa ympärilleni. Vaikka itsensä löytäminen on tärkeää, ei sillä tee mitään, jos jää senkin jälkeen pyörimään oman itsensä ympärille. Maailmassa kun on miljardeja muitakin napoja.

Itsestä tietoisemmaksi tuleminen ja siitä seuraava tietoinen irtipäästäminen on proaktiivinen teko. Käännän itseni inside-out, suostun elämään ilman varmuutta ja kudon itseni elämän kudelmaan. Tämä ei tarkoita muuta: elän rajalla, vapaammassa suhteessa entisyyteeni.

Tästä kirjoittaa myös Eeva-Liisa Manner

Siis unohtakaamme

Puut luovuttavat syyskuun taakan

ja katsovat etäisyyksiin;

oi selvänäköisyyttä.

Menneen viitan painon korvaa antaumus: liitän itseni itseäni suurempaan.

Avaan itseni elämän kudokselle ja antaudun sille ja sen voimalle.

Tätä on myös rakkaus, itsensä kadottamista ja itsensä löytämistä. Osa suurta oppimisprosessia, kasvamista kokonaisemmaksi. Mikä parasta: se toimii niin kodissa kuin työpaikalla.

 

Vapautus

Mikä vapauttaa meidät rakastamaan ja luomaan omaa elämäämme? Lyhyt ja ehkä pelottavakin vastaus: me itse. Vastuu on vapauttavaa, mutta sillä on paino.

Olosuhteet ovat täällä kun me synnymme: maa, sukuvirta ja tämä aikakausi. Ja usein olosuhteet ottavat meidät vastaan, minne tahansa menemme. On kyse sitten bileistä tai kauppakeskuksesta.

Jääkö meille muuta kuin hyväksyminen tai karavaanin haukkuminen? Kyllä: olosuhteet ovat lähtökohta luomiselle. Ja se on ihanaa.

Koska rakastamisessa ja luomisessa on paljon samaa. Itse asiassa rakastaminen on luomista ja luominen rakastamista. Joskus hienovaraista ja huomaamatonta, joskus näkyvämmin rajua ja ehdotonta – kuin sille ei olisi vaihtoehtoja, kuten ei elämällekään. Silloin on täysin mahdollista, että se on elämistä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja täysillä. Vaikka aina ei tarvitsekaan mennä täysillä, sillä vapaus toimii myös tutkan alapuolella.

Jotakin tapahtuu tai on – ja meillä on loputon mahdollisuus tässä kohtaamisessa vastata siihen. Luoda siitä jotakin, joka vie lähemmäs sitä, mihin on suurin kaipuu. Kaipuu, joka soi kuin alimmaisena ääninä syvällä meissä eikä sen ääni onneksi suostu koskaan täysin vaikenemaan.

Mitä tämä on? Aidon yhteyden luominen, ylläpitäminen ja sen syventäminen. Kohti täyttymystä, joka jää täyttymättä. Kuten C.G. Jung sanoi: onnellinen se, joka saa elää kohtaloaan eli sitä, mitä on tullut tänne elämään ja oppimaan. Se on matka, jossa matka on kaiken tarkoitus. Elämän mielikin syvenee matkan tarkoituksen ymmärtämisestä.

Entä vapautumisen prosessi? Alkaako se havahtumisesta kaipuulle, että on jotakin enemmän kuin tämä? Kaipuu, jota ei opita vaan se vaikuttaa myötäsyntyisenä voimana ja ihmisen arvokkuuden kantajana. Arvokkuus näyttäytyy ihmisen tahtona uudistua. Se on kuin vanha legenda Kristoforuksesta, joka kantoi olkapäällään maailman suurinta aarretta.

Mutta miten vapaudutaan maailmassa, jossa on epäonnistumisen pelkoa, siihen liittyvää häpeää ja näkyväksi tulemisen kammoa? Luomisen, taiteen alueella vapautta on valmiiksi olemassa enemmän kuin millään muulla elämänalueella. Siksi oman vapauden harjoittaminen syntyy kuin luonnostaan siellä. Sillä siellä pätee myös vanha totuus: anteeksi saa paljon helpommin kuin luvan.

Luominen on nähdä maailma kuten se on, kuten se voisi olla ja miten se vielä eräänä päivänä on. Ja sitten voi kääntyä maailman puoleen ja kysyä, miten sinä näet sen.

Jos olen vapaa luomaan, olen myös vapaa rakastamaan sitä jota rakastan, ehkä ennen kaikkea elämää. Kun rakastan samasta runsauden tunteesta, jolla ilmaisen kiitollisuuttani ja arvostustani muille ihmisille, tulen samalla luoneeksi parempaa elämää kaikille. Onko tämä Se Totuus (elämästä), joka tekee meidät vapaiksi?

Puu ja sen hedelmät

Kantaako työ hedelmää, kysytään – ja syystä. Toisinaan on hyvä pysähtyä hetkeksi peilaamaan, millaista hedelmää ja millaisia vaikutuksia oman työn hedelmillä on. Sillä me kaikki vaikutamme laajemmalle ja enemmän kuin usein huomaammekaan. Ja tavoilla, joista harvoin olemme tietoisia.

Uusin neurotutkimus antaa ymmärtää meidän kaikkien olevan toisiimme yhteydessä voimallisemmin kuin mitä arkipäiväinen kokemus antaa ymmärtää. Tämän yhteyden virvoituksesta me pääsemme nauttimaan tai sitten maistamaan yhteydettömyyden kitkerää makua.

Voin esimerkiksi kysyä itseltäni, täytänkö sen idean, joka minulla on. Vaikutanko ympäristööni niin kuin on hyväksi.

Annanko armoa sitä tarvitsevalle, olenko kasvupiste sille, mitä on ympärilläni?

Uskon, että jokainen haluaa pohjimmiltaan tehdä hyvää ja jättää paikan paremmaksi kuin millainen se oli hänen tänne ilmestyessään. Jos onnistun hetkittäin kohoamaan arkisen yläpuolelle, voin ajatella omaa tehtävääni suhteessa toisiin ihmisiin. Millainen vanhempi, puoliso, ystävä, työkaveri, kanssaihminen haluan olla: millaisia seurauksia toivoisin näkeväni?

Voinko olla avuksi siinä, mitä he sydämessään kantavat, mitä käsiensä kautta haluavat toteuttaa ja millaisten hedelmien kautta maailmaan vaikuttaa? Voin ja

lisäksi minulla on enemmän mahdollisuuksia tähän kuin kuvittelenkaan.

”Hedelmistä puu tunnetaan.” Työyhteisö tunnetaan siitä, mitä se tuottaa. Jos tuote on hyvä, työyhteisö menestyy. Kuka haluaisi huonoa tuotetta? Pelkkä hyvä tuote ei kuitenkaan riitä yhteisön menestykseen. Sillä ”hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee huonoja hedelmiä.”

Työyhteisön menestykseen ei riitä hyvä tuote, eikä sekään, että osataan rekrytoida oikeat, parhaat ihmiset töihin.

Myös työyhteisön itsessään on oltava hyvä ja voida hyvin.

Työyhteisö on kasvualusta, josta menestys lähtee. Jos puu ei saa tarpeeksi ravintoa, jos sitä ei hoideta eikä se saa tarpeeksi aurinkoa ja tilaa kasvaa, jos sen juuret eivät ole terveet, se ei kasvata myöskään hyviä hedelmiä. Se näivettyy ja kuolee pois.

Viisaassa työyhteisössä tiedostetaan työhyvinvoinnin merkitys. Vain silloin, kun työyhteisö ja sen jäsenet voivat hyvin, yhteisö tuottaa jotakin parempaa, sellaista, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat.

Työyhteisön hyvinvointi on kaikkien yhteisön jäsenten yhteinen asia. Vaikka lopullinen vastuu työhyvinvoinnista on yhteisön johdolla, muut voivat vaikuttaa asiaan. Jokaisella jäsenellä on myös vastuu omasta hyvinvoinnistaan, sillä se vaikuttaa myös suoraan siihen, mitä yhteisö tuottaa.

Jokaisen itsensä vastuulla on myös valita se, millaisen puun osa, millaisen työyhteisön osa haluaa olla. Jos haluaa tuottaa luumuja, ei kannata pysyä väkipakolla omenapuussa. Jos puuta ei ravita, vaan kaikesta supistetaan, on syytä miettiä, haluaako näivettyä, vai löytyisikö jostakin aurinkoisempi paikka.

Omaa vaikutustaan voi havahtua tarkastelemaan vaikka yhdessä kohtaamisessa päivän mittaan.

Millaista tunnelmaa luon, rohkaisenko ja energisoinko ihmistä johonkin parempaan,

enempään kuin mihin hänestä sillä hetkellä olisi. Sama pätee siihen, miten kohtaan ja kohtelen itseäni. Siitä kumpuaa myös parhaan näkeminen toisessa. Ja kaikki rakkauden hedelmät. Kun tulen tietoisemmaksi siitä miten olen, vaikutukseni kumpuaa paremmasta lähteestä.

 

Autuaat

Joku on onnellinen kuin itsestään, koska hän tekee jotakin oikein. Sellainen elämä näyttää suurimman osan aikaa harmoniassa elämiseltä itsensä ja muun todellisuuden kanssa.

On ihmeellistä, miten jotkut vain tekevät sen.

Sillä onhan se yksinkertaista mutta ei helppoa tavalliselle kuolevaiselle. Kyse on kuin tilan tekemisestä sellaiselle, joka en ole minä eikä minulla ole osuutta sen syntyyn eikä kunnia siitä kuulu minulle.

Koska se on yksinkertaista, se käy helpommin sellaisilta, joilla on iso sydän.

Sellaisilta,

  • joiden äly ei nokkeluudellaan ja etäännyttämisellään estä elämää toteutumasta
  • jotka uskovat ennen kuin näkevät
  • joiden usko siirtää vuoria – varsinkin sisäisiä vuoria, jotka ovat turhaan tiellä

Onnellisuus on usein luottamusta ja oman hyödyn unohtamista. Maailmassa on jotakin suurempaa kuin itse on, ja siihen liittyminen merkitsee voimanlähdettä.

Autuus puolestaan on vielä antaumusta, ennen kaikkea elämälle.

Autuaaksi ei tulla vastustamalla elämää – eikä muutenkaan asettumalla poikkiteloin todellisuuden kanssa. Todellisuuden vastustaminen aiheuttaa kärsimystä, tekee ihmisen onnettomaksi ja vie helposti lähimmäisiäkin kuiluun mukanaan. Kuten mikä tahansa vastustamisesta, ei-hyväksymisestä syntynyt riippuvuus. On aivan eri asia muuttaa olosuhteita kuin vastustaa niitä.

Aivan kuten on eri asia uusiutua kuin kulkeutua autopilotilla.

Jeesus lupaa taivasten valtakuntaa hengellisesti köyhille ja vainotuille. Murheelliset saavat lohdutuksen, hiljaiset perivät maan, laupiaat saavat laupeuden, puhdassydämiset nähdä Jumalan ja rauhantekijöitä on kutsuttaman Jumalan lapsiksi.

Toimiiko tämä käytännössä?

Näyttää siltä kuin kovaäänisimmät ja hankalimmat saisivat aina päiväkodista terminaalihoitoon asti enemmän kuin muut. Mutta onko se vain ontoksi kovertunutta kuorta, joka kuoleman hetkellä paljastuu kuiluksi? Pitääkö arvojaan ja yhteistä hyvää puolustava vainottu kuitenkin sydämensä puhtaana? Onko halussa sovitella ja luoda yhteistä tulevaisuutta kuitenkin todellinen arvo? Saako lempeydellä kuitenkin aikaan enemmän kuin kovuudella ja väkivallalla?

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut, että jokainen meistä elää reikä sielussaan.

Jokainen kaipaa, janoaa ja jokaiselta puuttuu jotakin. Niin pitkään kuin yritämme sammuttaa janoamme väärillä asioilla, jano ei sammu.

Ajatus ei ole uusi. Jo kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, kuinka sydän on levoton ja kaipaa. Kristillisessä perinteessä kaipuun kohde on Jumala. Jumala, josta kaikki on lähtöisin ja jonne kaikki haluaa palata, vaikkei sitä tietäisikään. Vasta tämän ymmärrettyään sydän voi saada levon.

Yksi asia, mikä Jeesuksessa ärsytti monia oli se, miten hän laittoi totutut arvojärjestykset päälaelleen. Viimeiset tulivatkin ensimmäisiksi ja pienimmät olivat suurimpia. Onnellisia ovat ne, joilta puuttuu jotakin, sillä he tulevat saamaan sen.

Joskus onni on vahvimmillaan siinä hauraassa hetkessä, kun odotus ja toteutus kohtaavat.

Joskus onni on pelkässä toivossa, toivossa, jonka uskoo täyttyvän.

Usein onni on vain hetkessä, jossa huomaa olevansa läsnä, ilman murheita huomisesta, ilman eilisen taakkaa. Tässä hetkessä, jossa huomaa hengittävänsä ja sydämensä sykkivän.

Mikä on sinun onnesi juuri nyt? Etsinnässä vai löytämisessä?