Lasten valtakunta

Olisi hienoa, jos yhteys lapsuuden säteilevään nerokkuuteen, vapaana toteutuvaan luovuuteen ei katkeaisikaan. Ei olisi lapsen kaltaiseksi tulemista, kun lapsen kaltaisuus eläisi ja vaikuttaisi elämänkaaressa ja hetkestä toiseen muuntuen.

Se olisi taivasten valtakunta täällä, ihmisten sisällä.

Tuonpuoleinen olisi tämänpuoleista.

Mutta useimpien kohdalla yhteys katkeaa. Kaikkien menetykseksi. Eikä yhteyden luominen välttämättä ole helppoa, vaikka me kaikki olemme joskus olleet lapsia.

Tulla lapsen kaltaiseksi on luopumista ulkoisesta kuorrutuksesta. Irtipäästämistä tietämisen varmuudesta, huolestumisesta, kiinnipitämisestä. Kaikesta siitä, mikä estää yhteyttä ja estää luomasta sitä, rakastamasta avoimena.

Kun tämä ei onnistu, aikuisista tulee tylsiä ja vakavia. Ainakin lasten ja nuorten silmissä. Vaikka saisimme syödä jätskiä aamupalaksi ja karkkia iltapalaksi, me emme kovin usein tee sitä, koska se ei ole Järkevää.

Vaikka saisimme puhaltaa pillillä mehulasiin, me emme tee sitä,

koska se ei ole Soveliasta. Vaikka mielemme tekisi heittäytyä kaupassa haluamamme tavaran eteen, huutaa ja potkia, koska siihen ei ole varaa, tai tekisi mieli saada hillitön kikatuskohtaus ruuhkabussissa, me emme useinkaan tee sitä, koska mietimme, mitä muut ihmiset meistä ajattelevat.

Aikuiset miettivät liikaa sitä, mikä on hyödyllistä ja tarpeellista, sen sijaan, että mikä on kivaa. Kun keksitään peli, joka saa erityisesti lapset ja nuoret, mutta myös vanhemmatkin ulos, liikkeelle, keskustelemaan uusien ihmisten kanssa, löytyy niitä, jotka sanovat, että marjojen poimiminen olisi tärkeämpää. Koska siitä on jotain hyötyä.

Aikuisilla on kiire, koska on tärkeää olla ajoissa. Aikuisilla on kiire, koska haluamme olla tärkeitä. Kiireessä emme ymmärrä pysähtyä katsomaan tuhatjalkaista, joka ylittää tietä tai laskemaan jokaista sadepäivän matoa. Kiireessä unohdamme, että päämäärä ei aina ole tärkein. Matka on sekin tärkeä, joskus ehkä päämäärää tärkeämpi.

Tehdä asioita niiden itsensä takia.

Lapset voivat opettaa aikuisille monia asioita, joita tärkeydessämme unohdamme. Lapset opettavat innostumaan niin, että on pakko hyppiä tasajalkaa ja täristä. Lapset opettavat tarttumaan käsillä olevaan hetkeen.

Lapset opettavat aitoutta ja suoruutta.

Lapset opettavat ihmettelemään ja kysymään miksi. Miksi peiliin jäävään höyryyn muka ei saa piirtää? Miksi jalkoja ei saa heilutella pöydässä? Miksi räkää ei saa syödä, vaikka se maistuisi hyvältä?

Lapsen eläminen on rakastamista intensiivisesti. Elämän salaisuutta tavoitellen ja siihen ulottuen. Ja samalla omien lahjojen ihmeellisen suuria mahdollisuuksia kunnioittaen.

Tällainen elämä antaa suoran vastauksen kysymyksiin, miksi minua rakastetaan ja miksi kannattaa elää. Koska rakastan elämää antaumuksella.

Lapsella on kyky luottaa ja rakastaa. Ja sen myötä mielikuvitus ja luovuus, uusien näkökulmien tuoreus. Mutta vielä olennaisempaa on yhteys ja siitä kumpuava autenttisuus, kun

oleminen on yhtä tekemisen kanssa.

Siinä on jotakin, johon voi pyrkiä kaikessa tekemisessä ja johon luoda yhteys uudestaan. Elävään ytimeen, ainutlaatuiseen yksilöllisyyteen.

Ja siitä syntyy myös se

pieni mutta merkittävä ero lapsenmielisen ja lapsellisen välillä.

Edellinen elää yhteydessä, jälkimmäisen yhteys on katkennut. Edellinen luo iloa ja antaumusta ympärilleen, jälkimmäinen on harmittavan usein vain itsekeskeinen kusipää.

Lapset opettavat näkemään ihmeitä ja kauneutta. Typerä on se aikuinen, joka ei osaa nähdä dinosauruksen näköistä pilveä, kiven kimallusta tai kotiloa lehdellä. Jeesus sanoi, että Taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille. Siihen porukkaan minä haluan kuulua.

Haluan ihmetellä ja innostua, kysyä ja olla aito.

Vaikka se ei aina olisikaan Järkevää, Hyödyllistä tai Soveliasta. Ja vaikka matka paratiisiin päättyy kerubien vartioimalle paratiisin portille, se ei haittaa, niin kauan kuin portilla hengailee muitakin lapsenmielisiä.

Mainokset

Tä-tä-tä-tärkeily

Harva asia on yhtä luonnollista, ärsyttävää ja yhteydettömyyttäkin luovaa kuin arkipäiväinen tärkeily.

Täällä meidän keskellämme vaikuttaa tyyppejä, jotka selvästi kuvittelevat olevansa ritareita, vaikka eivät ole oppineet ritarien sisäistä koodistoa:

  • Nosta välillä silmikkoa eli katsele maailmaa ilman suojaustasi.
  • Luo hetkiä, joissa uskallat avata itsesi pois ahtaista haarniskoistasi.
  • Astu alas ratsultasi, josta käsin elämä näyttää järkevästi hallittavalta, jotta pääset itse kokemaan elämän sotkuisuuden ja mutaisuuden viehätyksen.

Olet tärkeä kuten me kaikki.

Mutta olet ritari vasta, kun olet ymmärtänyt tärkeytesi palvelevan muita ja itseäsi. Sen sijaan, että olisi palvelemisen toistuva este.

On hirvittävän kivaa olla oikeassa. On kivaa tietää, miten asiat menevät tai miten niiden pitäisi mennä. Harvemmin tuntuu pahalta sekään, kun saa kertoa tästä muille, jotka eivät ole yhtä tietoisia asioista kuin mitä itse on.

Joillekin ihmisille oikeassa oleminen tuntuu olevan tärkeämpää kuin toisille.

On niitäkin, joiden koko maailma tuntuu murenevan, jos he eivät ole jossakin oikeassa. Eikä ainakaan missään nimessä voi tunnustaa olevansa väärässä.

Sellaisia saattaa bongata seminaareissa näyttämässä tärkeältä.

Tärkeily on myös yksi, usein hyväksi havaittu keino suojata itseään.

Tietäminen edellä kohtaamisiin tuleminen on hyvä keino estää itseä olemasta ihminen ihmiselle ja vastaanottava kohtaamiselle.

”Ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta”, Jeesus sanoo.

Sisäinen laittomuus on todellisen itsensä hylkäämistä.

Se suojaa muutokselta ja ehkä ennen kaikkea oman haavoittuneisuuden paljastumiselta. Tästä esimerkiksi Brené Brown puhuu sydäntä koskettavasti.

Ja kukapa ei olisi joskus kyllästynyt sosiaalisissa tilanteissa siihen, miten joku ampuu itse rakentamansa bunkkerin suojista, koska ei uskalla olla kohdattavissa sitä mitä on. Jakamassa viisauksiaan, vaikka oma elämä olisi vain remonttia tai pommia vailla valmis.

Oikean tiedon voi perustaa tutkimustietoon tai sitten oletuksiin: ”näin se on aina ollut” tai ”musta se nyt vain on näin” –ajatuksiin. Joskus uskomukset ovat niin tiukassa, ettei mikään vastakkainen todistelu voi muuttaa ihmisen mieltä.

Fariseuksilla kieltämättä oli paljon tietoa, mutta oliko heillä sydämen viisautta?

Omassa päässä pysymällä voi tehdä omasta elämästä turvallista ja mukavaa, mutta samalla sivullisten uhrien elämästä kohtuutonta ja epätodelliselta tuntuvaa.

Tähkäpäiden pyhäpäivänä katkomisen tuomitseminen on tänä päivänäkin aitoa tärkeilyä, itsensä sheriffiksi korottamista. Jeesus ymmärsi, että Jumala oli antanut käskyt, jotta ihmisten olisi hyvä olla.

Ei siksi, että niitä noudattamalla yritettäisiin ostaa Jumalan suosiota.

Jos tahtoo noudattaa liian tarkasti ihan mitä tahansa annettuja ohjeita, kannattaa kysyä välillä itseltään ja miksei toisiltakin: Miksi tämä asia on näin? Tai: kuka niin väittää?

Sillä vielä erikseen ovat ne tyypit, jotka kokevat olevansa todella tärkeitä, ottavat itsensä todella vakavasti ja haluavat aivan erityisesti, että muutkin ottavat. Uh! Sellaisten tyyppien kanssa esimerkiksi samassa neukkarissa lusiminen on toisinaan pahempaa kuin kuolema.Yhdessä elämisestä puhumattakaan.

Raamatussakin fariseukset ovat tyyppejä, jotka tietävät paljon ja haluavat osoittaa sen. Heiltä kuten muiltakin tärkeilijöiltä voi hyvin kysyä: Mikä sinun ongelmasi on? Häpeätkö itseäsi niin paljon, että meidän muidenkin on kärsittävä siitä?

Pönäkkä kekkalointi kuului viime vuosisadalle.

Tulkaamme siis tämän päivän nuorten kaltaisiksi: rennompana itsenämme meillä on tilaisuus olla ja luoda enemmän ja parempaa. Ja silloin annamme kuin itsestään luvan siihen toisillekin.

Pyhä huolettomuus

On se hetki vuodesta, kun on mahdollisuus kevytmielisyyteen ja vapaana kelluvaan elämisentunteeseen.

Silti moni näyttää olevan kykenemätön siihen, että antaa itsensä vapaasti pudota aitoon tyhjyyteen.

Elämä täyttyy kuin itsestään mökkiahkeroinnista, matkustelusta, ylensyömisestä

ja/tai –juomisesta, sukuloinneista tai sitten vain niistä kolmesta aledekkarista. Kunhan ulkoapäin ohjaavat asiat eivät vaan loppuisi ja joutuisi kohtaamaan sitä, mikä on.

Miksi kiinnittyä vanhaan eli esteeseen uuden kohtaamiselle? Täyttääkö loma kaikella, koska muut tekevät niin?

Mahdollisuus on päästää irti siitä, mitä on, sen sijaan että kerää jotain lisää. Avautua A-asentoon, täydessä antaumuksessa elämälle ja itselle.

Yksi suosittu tapa torjua tämä mahdollisuus on murehtia kaikesta mahdollisesta. Tavanomaisten riittäkö raha ja kestääkö terveys –huolten lisäksi erikoislahjakkaat murehtijat osaavat murehtia paitsi omat murheet, myös toisten ja koko maailman murheet. Nämä erikoislahjakkaat ovat lahjakkaita myös erilaisten uhkakuvien kehittelyissä.

Mikään vastaantuleva tilanne ei ole niin pieni, etteikö siitä saisi pään sisälle rakennettua järisyttävää kauhuskenaariota,

joka mitä todennäköisemmin tulee toteutumaan.

Murehtimisen sinällään luulisi olevan jo tarpeeksi raskasta. Vielä raskaammaksi se tulee, jos kuvittelee, että on itse yksin vastuussa kaikesta. Jos kuvittelee, että kukaan muu ei osaa, pysty, ehdi, halua tai ketään muuta ei edes kiinnosta kuin itseä, niin itsehän kaikki on kannettava ja hoidettava.

Ylenpalttinen murehtiminen ja kaikesta itse huolehtiminen voi olla myös itsensä korottamista. Sitä pitää itseään sen verran valveutuneempana, ahkerampana, tunnollisempana tai muuten vain parempana kuin muut ja asettaa itsensä toisten yläpuolelle.

Jeesus ei kannattanut tällaista murehtimista, kuten ei muutenkaan toisten yläpuolelle asettumista. Sen sijaan Jeesus kehotti katsomaan kedon kukkia ja taivaan lintuja. Ne kun eivät murehdi turhia ja silti Jumala pitää niistä huolen.

Jeesuksen kehotus ei tarkoita vain sitä, että heitetään kaikki vapaalle, ei välitetä enää mistään ja aletaan elää sosiaalitukien varassa.

Jeesus kehotti pyhään huolettomuuteen.

Sellaiseen huolettomuuteen, jossa ei murehdita turhia, mutta ollaan silti vastuussa omista tekemisistämme.

Pyhä huolettomuus on sitä, että nähdään asiat niiden oikeissa mittasuhteissa. Ei suurennella niitä, ei pienennetä niitä, vaan hyväksytään tosiasiat. Pyhä huolettomuus on sitä, että luotetaan siihen, että loppujen lopuksi emme ole yksin. Että meistä pidetään huolta. Että meitä rakastetaan.

Pyhä huolettomuus on luottamista siihen, että yleensä asioilla on tapana järjestyä ja asiat kääntyvät hyväksi.

Pyhä huolettomuus ei aja pois todellisia huolia, vaan muistuttaa, että tänään on turha murehtia huomisen murheita. ”Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”

Juuri nyt olisikin hyvä aika katsella hetken aikaa kukkia ja lintuja tai vaikka tyhjää seinää ja keskittyä juuri tähän hetkeen.

Ja miksi ihminen usein tekee juuri päinvastoin: koska se on luontaista vai koska hän ei tiedä paremmasta? Tässä hetkessä on rauha, kun suostuu siihen. Ajatukset tuovat rauhattomuuden.

Tämä sisäinen vihollinen on kuin kiusaaja. Niin kauan kuin antaa sen määräillä ja taipuu sen tahtoon.

Huolehtimalla ja huolestumalla elämästään toteuttaa keräilijävaistoaan.

Huoleton huominen syntyy siitä, että nollaa itsensä ja tilanteensa. Päästää itsensä niiden itsestään syntyvien syvempien kysymysten ääreen: mikä saa minut liikkeelle, mistä tässä oikeastaan on kyse?

Taivaan lintujen huolettomuus syntyy tyhjyyden kokemuksesta. Seuraava askel on luoda tyhjyydestä pysyvä asenne.

Kiusauksia

Raamatussa erämaa tai autiomaa on paikka, jossa kiusaukset koettelevat kaikista hurskaimpiakin. Erämaa on paikka, jossa on puutetta, janoa, nälkää. Erämaassa olo on piinallista, mutta sillä on tarkoituksensa.

Jokaisen osa on kohdata elämänsä varrella kiusauksia, kukin taipumustensa mukaisesti. Joskus kiusaukset tuntuvat pieniltä, koska ne eivät vedä puoleensa siinä missä toisten viettelys on hurja ja vastustamaton.

Jeesus kohtasi omat kiusauksensa erämaassa 40 päivän aikana lankeamatta niihin. Kiusaukset näyttävät välttämättömiltä, jotta voi vahvistua näkemyksessä ja olemisessa. Jotta oma sisäinen, itseä johtava voima vahvistuisi. Jotta kykenisi vastaamaan haasteisiin eikä vain reagoida niihin.

Este on polku, kuten vanha zen-sanonta kuuluu.

Kuten Israelin kansa vaelsi läpi erämaan päästäkseen pois orjuudesta luvattuun maahan, työyhteisö voi joutua omaan erämaahansa talouden kiristyessä. Jos käytettävissä olevat resurssit vähenevät, eikä muutoksia hoideta kunnolla, saatetaan pian olla tilanteessa, jossa jäljellä olevat työntekijät painavat töitä niin että edessä näkyy vain loppumattomalta tuntuva aavikko.

Työyhteisön joutuessa omaan erämaahansa myös kiusaukset kasvavat.

Tulee kiusaus kyräillä, mitä muut tekevät. Kuka tekee liian vähän töitä, kuka liian huonosti? Kenen kahvitauko on liian pitkä ja kuka ei koskaan laita asioitaan koneeseen? Eli sen sijaan, että nähdään runsaus eli tilanteessa oleva hyvä, pudotaankin niukkuuteen eli nähdään vain se, mikä on huonoa.

Toisissa olevan potentiaalin näkemisen sijasta tulee kiusaus puhua pahaa, arvostella. Haukutaan pomot ja työkaverit ja alaiset ja asiakkaat ja kenet vain, joka sattuu tulemaan vastaan. Tulee kiusaus korostaa omaa osaamistaan ja omaa tärkeyttään, koska totta kai itse on parempi kuin kaikki muut. Tulee kiusaus kailottaa, miten kiireinen on, koska tärkeillä ihmisillä on aina kiire.

Kiusaus on jotakin, mikä houkuttaa, mikä on helposti saavutettavissa, mutta mitään hyvää pidemmän päälle sillä ei saa aikaan. Kiusaukseen sisältyy aina jotakin väärä, jotakin mikä rikkoo.

Jos kiusaus ei riko ihmissuhteita, niin ihmistä se ainakin syö.

Mitä erämaassa sitten tarvitaan? Ei kangastuksia, epärealistisia kuvia paremmasta tulevaisuudesta, vaan keitaita. Vaikka yksi yksittäinen työntekijä harvoin voi johdattaa koko työyhteisön pois erämaasta,

jokaisella on mahdollisuus valita, onko itse keidas vai kiusaus.

Onko se ihminen, joka rakentaa työyhteisöä puhumalla hyvää, tekemällä oman osuutensa ja tarjoamalla apuaan muille. Vai onko se ihminen, joka rikkoo ja hajottaa negatiivisella asenteellaan ja pahan puhumisella.

Tunteet tarttuvat. Annatko kiusausten viedä vai haluatko tartuttaa hyvää ympärillesi?

Tässä on ihmisen vapaus: Voin käyttää valtaani oikein ja voin päättää asennoitua niin, että se edistää yhteistä hyvää.

Se, että päivästä toiseen lennän perhosena kiusauksen liekkiin, harvoin voimistaa luottamusta antaa parastaan.

Prologi: Huutavan ääni erämaassa

Kuulen monia ääniä ulkopuoleltani. Lapset huutavat ruokaa, syliä, takapuolen pyyhkimistä, erotuomaria, leikittäjää, lukijaa. Esimiehen ääni (tai pankkitilin ääni) komentaa tekemään nekin työtehtävät, jotka eivät aina innostaisi. Työkavereiden äänet saavat usein innostumaan töistä.

Jumppatunnilla ohjaajan ääni saa painamaan vielä vähän kovempaa. Juttagustafsbergit ja bullmentulat kehottavat syömään rahkaa, koska sillä tavalla saavuttaa tavoitteensa, hyvän olon, onnen ja kauneuden. Ties vaikka rikkauskin tulisi kaupan päälle.

Olen monessa asiassa seuraaja. Uskon lähes sokeasti, mitä joku minua viisaampi asiasta sanoo, sillä olen vain yksikertainen blondi. Katson suuntaa ja ohjeita siltä, joka vakuuttaa minut. Mutta sokeasti en hyppää, ainakaan aina.

Vähän pitää katsoa eteensä ja käyttää niitä kahta aivosoluaan.

Toisaalta pappina minun oletetaan olevan suunnannäyttäjä. Kertovan, mitä on hyvä elämä, oikeanlainen elämä. Näyttävän, millainen Jumala on. Pappislupauksessani olen sitoutunut esikuvalliseen elämään, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Johannes Kastaja oli tienraivaaja ja edelläkävijä. ”Tehkää parannus!” hän julisti. Muuttakaa asenteenne elämään, muuntakaa mielenne sellaisiksi, että se voi keskittyä siihen, millä oikeasti on merkitystä: toisten ihmisten palvelemiseen sillä, mitä itse kukin syvimmältään on.

Hän ei vain julistanut, hän eli sanomaansa olemalla käytettävissä ja elämällä yksinkertaisesti. Sillä hän tiesi, että hänen jälkeensä oli tulossa se, jonka tietä hän on valmistanut omalla julistuksellaan ja omilla teoillaan.

Joskus kadehdin niitä ihmisiä, joilla on vahva intohimo johonkin asiaan.

Ihmisiä, jotka ovat varmoja siitä, että ovat oikeassa. Toisaalta sokea usko ihan mihin tahansa on mielestäni äärimmäisen pelottavaa. Ääri-ihanmikätahansa on asia, jolloin voisi suoraan laittaa päänsä pönttöön.

Miten löytäisi hyvän keskitien? Sen tien, jota olisi hyvä kulkea kohti parempaa elämää, parempaa tulevaisuutta? Mikä olisi se tie, jota voisi osoittaa muillekin? Mikä olisi se tie, mikä pitäisi raivata?

Uskon, että meistä kaikista on esimerkiksi siinä, miten elää täydesti ihmisenä ja samalla kurottaen siihen, mitä me oikeasti olemme. Kokonaisella sydämellä. Eheästi.

Me voimme toteuttaa elämässämme sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset ennen meitä ovat valmistaneet olosuhteita sille, mikä meidän sisimmässä – tuonpuoleisessa – elää.

Vastaavasti meidän vastuullamme on valmistaa tietä tulevalle sukupolvelle.

Jotta he voisivat elää sydän avoimena, antaa parastaan ja olla omalta osaltaan luomassa sellaista maailmaa, jossa elämisen kauneus pääsee ilmenemään loistossaan. Se ei ole vähän, mutta

koska olemme ihmisiä, uskon että me pystymme siihen.

Johannes Kastajan elämällä oli syvä tarkoitus, jonka hän oli itse tiedostanut. Tämä on enemmän kuin mihin useimmat ihmiset elämänsä aikana ulottuvat. Liian moni päätyy katkerana hautaan selvittämättä itselleen, miksi oikeastaan oli täällä. Kukaan ei toivo omalle lapselleen ja heidän ikätovereilleen sitä kohtaloa.

Miten lisätä sydäntä omaan arkeen niin, että se loistaa muillekin?