Lupa

Mies kysyy puolisoltaan luvan tavata naispuoleisia ystäviään. Lupaa ei tule, koska puolison mielestä mies ja nainen eivät voi olla vain ystäviä.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat tarvitsevansa luvan joka asiaan. Muuten he eivät uskalla tehdä mitään kävelemistä ja hampaiden harjaamista rohkeampaa.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat, että toisten ihmisten pitää pyytää lupa heiltä joka asiaan. Muuten nämä tekevät heidän mielestään väärin.

Tämä ei mene tasan. Koska jokin on mennyt pieleen.

Maailmassa jää paljon hyvää ja kaunista toteutumatta tämän takia. Sen sijaan paljon äänekästä ja typerää melua täyttää tilan.

Jonkun verkkonimimerkin mielestä naisella ei ole lupa puhua kokemastaan arkipäivän rakenteellisesta  väkivallasta. Naisen pitäisi lopettaa heti, muuten nimimerkki joutuu rankaisemaan naista.

Miksi kumpikin osapuoli elää tällaisen harhan vallassa? Siksikö, että harhat vahvistavat toisiaan? Siksikö, että joku on uskotellut jo kasvatuksessa tämän olevan totta?

Sisäistetyt roolit elävät omaa elämäänsä kunnes joku tai jokin pysäyttää.

Ja mikä on hyvää, Faidros,

ja mikä ei ole –

tarvitseeko meidän sitä keneltäkään kysyä?

Minun käy sääliksi ihmiset jotka eivät uskalla ja harmittaa ihmiset jotka ovat itsensä ja toisten tiellä.

Jonkun mielestä seksistä, henkisistä kokemuksista, itsetyydytyksestä, parisuhdeväkivallasta, lasten itsemurhista ei pitäisi puhua. Kuka antoi luvan puhua julkisesti näistä asioista?!?

Onko lupa parantaa Sapattina? kysyivät fariseukset Jeesukselta. Kiusantekoa, yritystä saada nostettua syyte häntä vastaan.

Aina on ihmisiä, jotka katsovat, että heidän tehtävänsä on toimia itse nimittäminään sheriffeinä. Vahtimassa ja kyttäämässä ja ojentamassa muita. Mitä heiltä elämästä puuttuu? Todellinen sisältö, onni, halaus?

Vai onko se hämmennys ja pelko, joka saa toimimaan –  pelko ajaa pelottelemaan?

Miksen osaa antaa itselleni lupaa olla minä, kokonaan? Tarvitsenko siihen toisen ihmisen, joka antaa minulle tai auttaa minua antamaan luvan?

Miksi toiset eivät uskalla toimia ja tehdä kuten heistä tuntuu, niin kuin he oikeaksi kokevat? Vai eikö siihen koskaan rohkaistu vaan peloteltiin, vähäteltiin ja painettiin alas?

Jeesus ei pelännyt eikä epäröinyt toimia, lupaa kysymättä. Tai oikeastaan: hänellä oli lupa ja tehtävä korkeammalta taholta kuin Blues Brothersilla. Hän meni kohtaamiseen, vastasi väitteisiin eikä epäröinyt nähdä valheellisuuden, ulkokultaisuuden läpi ja toimia. Rohkeudessa kohtaamiseen ja vastaamiseen hän toimii edelleen esimerkkinä.

Sheriffit ovat aina keskuudessamme, ja meidän tehtävämme on laulaa kuin Kristiina Halkola: täytyy uskaltaa. Elämisen mielekkyyden kokemus syntyy siitä, että voi elää sitä mitä on, ahdasmielisen kieltämisen ja tuomitsemisen tuolla puolen.

Mainokset

Itsetutkiskelua

Harva tietää, mihin itsestä todella on. Huonossa muttei myöskään hyvässä. Tilanne saattaa tehdä pelkurin tai rohkean, joskus hetki avaa tai sulkee sydämen, kaikkine seurauksineen.

Paljon on lisäksi kätkettynä.

Kuinka moni asia osoittautuu elämän kulussa yhtä tärkeäksi kuin itsensä tunteminen? Se on avain parempaan itsensä ja toisten kanssa elämiseen, itsen toteutumiseen ja oman arkipäivän luovuuden oviin.

Usein näyttää kuitenkin käyvän niin, että katseen kohdistaminen sisimpään ja omaan sydämeen osoittautuu vaikeaksi ja niin katse käännetään ulospäin, toiseen ihmiseen. Etsitään rikkaa (tai tähteä) toisen silmästä tunnistamatta ja tunnustamatta omaa.

Iskelmässä Pieni sydän kuvataan, niin, iskevällä tavalla sydämen ristiriitaisuutta:

Se kätkee suuret unelmat/Ja vihan, lemmen maailmat

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä/Tuntehen paloa ja kylmyyttä sieltä

Mitä kaikkea ehtiikään yhden päivän aikana tuntea ja millaisiin ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin tunteet ajavat.

Paljon arkipäivän turhasta kärsimyksestä olisi vältettävissä,

jos tulisi tietoisemmaksi tunteistaan, niiden lähteistä ja reaktiosta niihin.

Sillä meillä on selvästi tarvetta kehittyä paremmiksi peileiksi toisillemme. Kuten Maarit Korhonen kirjoittaa Imagen blogissaan: ”… jokainen meistä on erilainen ja omat huonot puoleni tulevat esiin varmasti paikoissa, missä minua ei arvosteta.”

Löytyykö sydämestäni hyväksyvä ja arvostava vai tuomitseva ja arvosteleva peili? Itseensä tutustumisen voi aloittaa tutkimalla omia ajatuksiaan ja tunteitaan arjen keskellä.

Kasvoin ympäristössä, jossa muissa nähtiin aina vikoja. Lapsuuteni kuulin siitä, miten joku oli laiska, ahne, katkera tai jos ei muuta niin ainakin lihava. Itsekin sain siitä osani. Koskaan en ollut sopiva, hyvä, saati sitten edes kelvollinen.

Aina jotain oli pielessä.

Vikojen etsiminen toisista tuntui minusta jo lapsena niin pahalta, että päätin, etten itse ryhdy siihen. Sen sijaan olen päätynyt etsimään vikoja itsestäni. Vaikka harvemmin enää kuulen ulkopuolelta itseeni kohdistuvia arvosteluja, pääni sisältä kuulen jatkuvasti ääniä, jotka jatkavat moittimistani. Mikään ei ikinä riitä eikä kelpaa, edelleenkään.

Miten toisten sisäisyys peilautuu minussa ja oma sisäisyyteni toisiin ja maailmaan? Sielun laajuus tai ahtaus, luottamus tai epäluottamus, rakkaus tai välinpitämättömyys huokuvat ihohuokosistani, sanoistani ja käytöksestäni ulos maailmaan.

Täydellä sydämellä eläminen,

autenttisuudesta puhumattakaan, on rajoittunutta niin kauan, kunnes suostun katsomaan, mikä minussa on alkuperäistä itseä ja mikä tuontitavaraa.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus asetti fariseuksen ja publikaanin vastakkain. Fariseus meni temppeliin rukoilemaan ja kiittämään siitä, ettei ole sellainen kuin syntinen publikaani. Publikaani puolestaan rukoili ja pyysi armoa itselleen, sillä oli syntinen. Jeesuksen mukaan publikaani tietysti oli tässä se, joka teki oikein. Publikaani tunnusti syntisyytensä, eikä lähtenyt korottamaan itseään muita korkeammalle.

Luulen, että meissä kaikissa on olemassa nämä kaksi puolta: se puoli, joka pitää itseään toisia parempana ja sitten se, joka syyttää ja soimaa itseä, pitää itseään muita huonompana.

Jompikumpi puoli on usein voitolla.

Kumpikaan ääripää ei ole oikeassa, jokaisessa on hyvää ja pahaa. Ja jotenkin meidän olisi hyvä oppia tulemaan toimeen sekä itsemme, että toisten ihmisten kanssa.

Jatkuva ylemmyydentunto tai jatkuva alemmuudentunto ei tee ihmiselle eikä ihmissuhteille hyvää. Tasapaino, itsensä tarkasteleminen millainen todella olen, on osa elämisen taitoa.

Yhtäältä itsessä hyvän näkeminen ja sen ruokkiminen,

ja toisaalta sen tunnustaminen, mikä itsessä on vialla, ja saada siihen aikaan joko muutos tai oppia elämään sen kanssa.

Toisten elämän arvosteleminen ja itsensä vertaileminen toisiin on turhaa energian hukkaamista ja siitä saa vain pahan mielen. Vastuun kantamisessa omista teoista ja niiden seurauksista on aivan riittävästi jokaiselle.

Tuon arkisen vastuun kantamisen ohessa

jokainen elää omassa sisäisessä jännitteessään:

Hyvin harvat ovat sitä, mitä pitäisi olla, muiden tai edes omasta mielestä. Mutta kukaan muu kuin minä ei tiedä, mikä todella olen ja mitä tarkoitusta olen täällä toteuttamassa. Siksi rohkeus oppia todella tuntemaan ja hyväksymään itsensä avaa aivan uuden maailman.

Ensimmäinen kivi

Kun ihmisellä on hyvä olo itsessään, hänen tarpeensa tuomita tai arvostella ketään vähenee olennaisesti. Tai edes ärsyyntyä.

Sisäisestä olosta me kumpuamme.

Juuri nyt äänekäs ja huonosti voiva vähemmistö käyttää esimerkiksi somessa raakaa tuomiovaltaansa. Näyttää ja kuulostaa siltä, että jokainen, joka ei jaa ärsyyntyneen mielipidettä, on väärässä, outo, vihollinen ja siksi ansaitsee tuomion. Koska se kuuluu niihin toisiin. Synkkyys, riitely, ahdasmielisyys ja ennakkoluulot saavat helposti vallan.

Sivistyminen ei ole helppoa tai itsestään selvää. Sen eteen joutuu ponnistelemaan päivittäin, lisätäkseen

  • erilaisuuden sietokykyään
  • dialogisuutta
  • avarakatseisuutta

Ja oppimista.

On helpompaa heittää kivi.

Se on oikotie, aina helpompaa kuin keskustelemaan jääminen.

Sillä usein vasta rohkeus ja jaksaminen, turhautuneenakin jatkaa erimielisen kovakallon kanssa, auttaa tajuamaan, että oikeastaan keskustelu on ainoa tie eteenpäin.

Silloinkin, kun joutuu kuulemaan yhdet maailman ärsyttävimmistä sanoista:

”Mitäs minä sanoin.”

Yleensä tällaista jälkiviisastelua kuulee sen jälkeen, kun jotain ikävää on sattunut, on satuttanut itsensä fyysisesti tai henkisesti, mokannut tai muuten vain jotain on mennyt pieleen.

”Mitäs minä sanoin” sanotaan usein tilanteessa, jossa tarvittaisiin lohdutusta tai rohkaisua. Oikeassa olemisen korostaminen ei vie tilannetta mitenkään eteenpäin. Aina on olemassa ihmisiä,

  • Jotka tietävät paremmin, mitä ei ainakaan kannata tehdä ja ettei mikään tule kuitenkaan onnistumaan.
  • Jotka haluavat nähdä toisten heikkoudet ja kertoa niistä muillekin.
  • Jotka haluavat syyttää muita.
  • Jotka pitävät itseään muita parempina.

On helppoa tarkkailla muiden elämää ja toilailuja.

Silloin ei tarvitse miettiä omaa elämää, eikä ainakaan sitä, mikä omassa elämässä on pielessä. Rannalta huutelijoita tuntuu riittävän.

Silloin, kun ihminen mokaa, tarvitaan niitä, jotka auttavat ylös ja eteenpäin. Jos olet pudonnut ojaan, moralisti ojentaa sinulle kätensä. Siinä missä moralisoija osoittaa sinua sormella ojan reunalta.

”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Se teistä, joka ei ole koskaan mokannut – tai edes uskaltanut elämässään jotakin – sanokoon: ”Mitäs minä sanoin.”

Tuomita ja arvostella voi vaivattomasti.

Se tulee itsestään. Varsinkin niiltä, jotka ovat sisimmässään ensin tuominneet itsensä erillisyyteen.

I’m not the judge. You know, God didn’t tell me to go around judging everybody.

Joel Osteen

Jeesuksen minävoimainen vastaus fariseuksille osui näiden tekopyhyyden ytimeen ja oli samalla rakkauden teko. Vänkkäämisen sijasta kirkas ja selkeä toiminta, jossa tuomitsemisen korvasi rakkaus. Kertomuksen aviorikoksesta tavattu nainen sai osakseen avun: Jeesus pelasti hänet varmalta kuolemalta, ei tuominnut vaan kehotti olemaan jatkamatta huonoa elämää. Tämän rakkauden vaikean taidon voi oppia.

Kun lakkaat kohtelemasta itseäsi huonosti, tunnet oman arvosi ja elät sen mukaisesti, alat voida paremmin.

Silloin alat oikeasti olla avuksi itsellesi ja muille.

Se joka kuvittelee, ettei itse tai toiset ihmiset tarvitse apua, tuskin elää tässä maailmassa.

Tä-tä-tä-tärkeily

Harva asia on yhtä luonnollista, ärsyttävää ja yhteydettömyyttäkin luovaa kuin arkipäiväinen tärkeily.

Täällä meidän keskellämme vaikuttaa tyyppejä, jotka selvästi kuvittelevat olevansa ritareita, vaikka eivät ole oppineet ritarien sisäistä koodistoa:

  • Nosta välillä silmikkoa eli katsele maailmaa ilman suojaustasi.
  • Luo hetkiä, joissa uskallat avata itsesi pois ahtaista haarniskoistasi.
  • Astu alas ratsultasi, josta käsin elämä näyttää järkevästi hallittavalta, jotta pääset itse kokemaan elämän sotkuisuuden ja mutaisuuden viehätyksen.

Olet tärkeä kuten me kaikki.

Mutta olet ritari vasta, kun olet ymmärtänyt tärkeytesi palvelevan muita ja itseäsi. Sen sijaan, että olisi palvelemisen toistuva este.

On hirvittävän kivaa olla oikeassa. On kivaa tietää, miten asiat menevät tai miten niiden pitäisi mennä. Harvemmin tuntuu pahalta sekään, kun saa kertoa tästä muille, jotka eivät ole yhtä tietoisia asioista kuin mitä itse on.

Joillekin ihmisille oikeassa oleminen tuntuu olevan tärkeämpää kuin toisille.

On niitäkin, joiden koko maailma tuntuu murenevan, jos he eivät ole jossakin oikeassa. Eikä ainakaan missään nimessä voi tunnustaa olevansa väärässä.

Sellaisia saattaa bongata seminaareissa näyttämässä tärkeältä.

Tärkeily on myös yksi, usein hyväksi havaittu keino suojata itseään.

Tietäminen edellä kohtaamisiin tuleminen on hyvä keino estää itseä olemasta ihminen ihmiselle ja vastaanottava kohtaamiselle.

”Ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta”, Jeesus sanoo.

Sisäinen laittomuus on todellisen itsensä hylkäämistä.

Se suojaa muutokselta ja ehkä ennen kaikkea oman haavoittuneisuuden paljastumiselta. Tästä esimerkiksi Brené Brown puhuu sydäntä koskettavasti.

Ja kukapa ei olisi joskus kyllästynyt sosiaalisissa tilanteissa siihen, miten joku ampuu itse rakentamansa bunkkerin suojista, koska ei uskalla olla kohdattavissa sitä mitä on. Jakamassa viisauksiaan, vaikka oma elämä olisi vain remonttia tai pommia vailla valmis.

Oikean tiedon voi perustaa tutkimustietoon tai sitten oletuksiin: ”näin se on aina ollut” tai ”musta se nyt vain on näin” –ajatuksiin. Joskus uskomukset ovat niin tiukassa, ettei mikään vastakkainen todistelu voi muuttaa ihmisen mieltä.

Fariseuksilla kieltämättä oli paljon tietoa, mutta oliko heillä sydämen viisautta?

Omassa päässä pysymällä voi tehdä omasta elämästä turvallista ja mukavaa, mutta samalla sivullisten uhrien elämästä kohtuutonta ja epätodelliselta tuntuvaa.

Tähkäpäiden pyhäpäivänä katkomisen tuomitseminen on tänä päivänäkin aitoa tärkeilyä, itsensä sheriffiksi korottamista. Jeesus ymmärsi, että Jumala oli antanut käskyt, jotta ihmisten olisi hyvä olla.

Ei siksi, että niitä noudattamalla yritettäisiin ostaa Jumalan suosiota.

Jos tahtoo noudattaa liian tarkasti ihan mitä tahansa annettuja ohjeita, kannattaa kysyä välillä itseltään ja miksei toisiltakin: Miksi tämä asia on näin? Tai: kuka niin väittää?

Sillä vielä erikseen ovat ne tyypit, jotka kokevat olevansa todella tärkeitä, ottavat itsensä todella vakavasti ja haluavat aivan erityisesti, että muutkin ottavat. Uh! Sellaisten tyyppien kanssa esimerkiksi samassa neukkarissa lusiminen on toisinaan pahempaa kuin kuolema.Yhdessä elämisestä puhumattakaan.

Raamatussakin fariseukset ovat tyyppejä, jotka tietävät paljon ja haluavat osoittaa sen. Heiltä kuten muiltakin tärkeilijöiltä voi hyvin kysyä: Mikä sinun ongelmasi on? Häpeätkö itseäsi niin paljon, että meidän muidenkin on kärsittävä siitä?

Pönäkkä kekkalointi kuului viime vuosisadalle.

Tulkaamme siis tämän päivän nuorten kaltaisiksi: rennompana itsenämme meillä on tilaisuus olla ja luoda enemmän ja parempaa. Ja silloin annamme kuin itsestään luvan siihen toisillekin.