Kuka pesee jalat?

Jos olet lukenut tähän asti, pystyt halutessasi sivuuttamaan sinua mahdollisesti häiritsevän uskonnollisen sisällön ja keskittymään olennaiseen. Sinä pystyt siihen.

Näinä päivinä on suosikkihokema, että johtajuus on palveluammatti. Eli johtaja on palvelija sen sijaan, että häntä palveltaisiin. Hieno ajatus, vaikkakin epäselvä ja pinnallinen eikä aivan uusi.

Noin 2000 vuotta sitten luotiin tarinallinen perusta sille, että herra on palvelija. Ja herra ja opettaja pesi oppilaittensa jalat.

Mitä tämä on?

Palveleminen on maailman käyttöön asettumista. Eli palvelen maailmaa sillä parhaalla, joka minussa on ja sillä paremmalla, joka minussa on kehittymässä. Samalla ymmärrän tehtäväni ja tarkoitukseni suuremmassa kokonaisuudessa. Ja yksityiskohdissa, esimerkiksi yksilön kohtaamisessa tavalla, joka palvelee yksilön ja yhteisön kehitystä.

Tämä merkitsee, että poistan egoni yhtälöstä eli toiminnastani. Lakkaan pitämästä itseäni tärkeämpänä kuin miten voin antaa muille ja muiden käyttöön sen, mitä olen itsestäni tehnyt. Nähdä, tunnistaa ja kohdata oma ego ja sen voima: pelot ja halut, jotka vääristävät todellisen ihmisenä olemiseni suhteessa ihmisiin ja maailmaan.

Todellista itseäni ja sen inhimillisiäkin tarpeita unohtamatta. Olen huono palvelija, jos hylkään itseni.

Miksi jalkojen peseminen?

  • Eksoteerisen tulkinnan mukaan kyse on oikeasta nöyryydestä, kumartumisesta ja vähäpätöisimmänkin teon suorittamisesta arvokkuudella toisten hyväksi. Koska muut tarvitsevat sitä.
  • Esoteerisen tulkinnan mukaan kyse on tahdon vihkimyksestä. Jalkojen pesijä vihkiytyy teollaan kantamaan sydämessään toisen ihmisen tahtoa: syvimpiä pyrkimyksiä ja toiveita ihmisenä olemisesta ja toteutumisesta.

Näissä tulkinnoissa yhtyvät visio ja utopia. Kohti sitä oivallusta ja arjessa toteutuvaa asennetta, että jokainen todellakin on toistensa palvelija.

Mikä esimerkki?

Jalkoja pesemällä Jeesus näytti esimerkin, jotta opetuslapset tekisivät samoin.

Esimerkkinä oleminen tuo yhteen vanhan- ja uudenajan organisaatiot:

Vanhassa organisaatiossa esimiehen tehtävä oli näyttää esimerkkiä muille. Uudessa organisaatiossa esimerkin näyttäminen on kaikkien tehtävä, toisiaan palvellen. Tämä merkitsee käytännössä esimerkiksi sitä, että

  • Yhteys ihmisten välillä on välitön eikä asema ole sen esteenä, joten ihmisten potentiaalin toteutuminen on laajempaa ja parempaa
  • Roolit ovat moninaiset ja joustavat/liukuvat
  • Organisaation muoto perustuu nopeaan muutokseen ja sopeutumiseen/adaptaatioon ja sen säätäminen tapahtuu siten, että muoto palvelee kaiken aikaa paremmin organisaatiota ja maailmaa
  • Parempi syvemmän itsen ja (toisten) viisauden kuunteleminen. Reflektoivat kysymykset kuten ”Tuntuuko tämä päätös minusta oikealta?” tai ”Palveleeko tekoni maailmaa?” ovat itsestään selvyyksiä

Tämä on matka erillisyydestä aitoon yhteyteen ja kokonaisuuteen. Silloin lakkaan olemasta este omalle ja toisten kehittymiselle. Sen sijaan avaudun mahdollisuuksille ja samalla avaan olemisellani niitä muille.

Mikä matka?

Kun katsoo maailmaa, voi kysyä, kuinka paljon matkaa on ison tai pienemmän pomon pöydän takaa alaisten jalkojen pesemiseen?

Kiinnostavaa on se, että toisissa paikoissa matka näyttää täysin mahdottomalta (kukaan ihminen ei ehdi yhden elämän aikana kasvaa ihmisenä niin paljon) ja toisissa paikoissa se on jo toteutumassa (valta ja asema ovat menettäneet perinteisen merkityksensä ja jäljellä on yhteisen edun palveleminen antaumuksella).

Palvellessani minussa oleva paras ja ainutlaatuisuus palvelee kaikkia.

Se on minun voimanlähteeni, josta muutkin saavat osansa, voimautumista ja hyvinvointia. Minun tehtäväni on voimaannuttaa ja hyvinvoittaa itseni yhteydestä itseeni ja toisiin.

Organisaation tasolla meistä tulee aiempaa joustavampia, liikkuvampia ja kimmoisempia. Aiempi ihmisten välisiin asetelmiin liittynyt kiinteys ja jähmeys korvautuu asenteella, joka paljastaa todellisen empatian, eläytymiskyvyn ja kyvyn kohdata samalla tasolla.

All that is solid melts into air. Karl Marx

Palveleminen on rakastamista. Se on arkipäivän keskellä aito turhasta luopumisen uhri, jonka myötä kaikki voivat paremmin.

Edellyttää yhä jonkinlaista rohkeutta olla idealistinen, hyvään uskova organisaatio. Palkitsevaa rohkeutta.

Voimaa maaperästä

Kun sinua yllättäen kehutaan, oletko epäuskoinen ja torjuva, ylpistytkö ja alat kuvitella itsestäsi liikoja vai ajatteletko, että oletkin ihan hyvä.

Kun joku toimii törpösti sinua kohtaan, päätätkö, ettet halua olla enää missään tekemisissä tuollaisen tyypin kanssa vai suhtaudutko lähtökohtaisesti myötätunnolla toisen ihmisen heikkoutta kohtaan?

Miten mielen maaperästä saa kasvamaan hyviä asioita?

Myötäsyntyisesti meissä on vasteemme ja siitä syntyvät taipumuksemme reagoida asioihin.

Tämän lisäksi kaikki koettu painuu tähän omaan maaperään, jonne se jää elämään ja vaikuttamaan. Tästä maaperästä kumpuavat niin ajatukset, tunteet kuin teotkin.

Maaperämme on luonnontilassa ja siellä kasvaa sattumanvaraisesti yhtä ja toista ennen kuin ryhdymme tietoisesti viljelemään eli harjoittamaan asioita elämässämme. Voimme antaa sattumanvaraisuuden eli reaktioiden rehottaa tai voimme luoda elämäämme tietoisesti sen mukaan, mitä tavoittelemme ja minkä koemme oikeaksi.

Kertomus kylväjästä ja kylvettyjen siementen kohtalosta

kuvaa sitä, mitä maailma minuun kylvää ja minkä sen seuraukset ovat.

  • Maailmassa oleva hyvä menee minulta ohi siksi, ettei se puhuttele minua. Sille ei löydy riittävää vastetta, koska annan huomioni kiinnittyä muihin asioihin.
  • Asiat koskettavat minua mutta ne eivät juurru, koska minussa ei luontaisesti ole syvyyttä enkä myöskään ole raivannut sille tilaa. Ehkä myös aktiivisesti omista käsityksistäni kiinni pitämällä estän uusien, parempien asioiden kasvamisen minussa.
  • Pitäisin hyviä asioita arvossa ellei haluamiseni ja arjen huolet peittäisi niitä alleen. Jokapäiväinen elämä pitää otteessaan, koska elämässä ei ole tilaa reflektoida elämän merkitystä ja sitä, mikä siinä on olennaista.
  • Hyvä lähtee kasvamaan ja alkaa kantaa hyvää hedelmää minulle ja kanssaihmisilleni. Minussa on tilaa, jossa hyvä elää ja vaikuttaa. Sydämessäni on antaumusta muille ja itseäni suuremmalle sekä kärsivällisyyttä muokata maaperääni.

Maailmassa eläminen tarkoittaa kosketetuksi ja puhutelluksi tulemista.

Suuri osa asioista menee ohi, osa ärsyttää ja miellyttää hetkessä, pieni osa vaikuttaa läpi koko elämän.

Mielen maaperä on kuin olosuhde, joka on olemassa ja vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen. Samalla se on yhteys, suhde asioihin. Se on jotakin, mitä luon ja mitä minussa luodaan kaiken aikaa.

Mitä haluan elämässäni viljellä, sellaiseksi minun on muokattava maaperäni.

Minkä haluan kasvavan – ja minkä haluan myös kasvavan ympärilläni.

Kaikki alkaa tiedostamisesta ja tietoisemmaksi tulemisesta. Sanonko ei hyville asioille koska ne haastavat minut ja kyllä sellaiselle, joka pitää minut pienenä, koska se on helppoa? Vai ulotunko parempaan?

Ohdakkeet ja muut rikkaruohot kasvavat itsestään.

Oma osani on raivata tilaa ihmiselle ja sivistykselle, paremmille valinnoille ja paremmille tarinoille. Muuten eläimellisyys, reaktiivisuus ja ego hallitsevat.

Maaperän pöyhiminen on olennainen osa muutosta ja varsinkin uusiutumista:

  • toisin tekeminen, asioiden opetteleminen, harjoitteleminen, harjoittaminen, näkökulman vaihtaminen pöyhivät, ilmaavat ja tekevät tilaa maaperään
  • muutoksen ylläpitäminen, säännöllisyys, johdonmukaisuus, toistaminen – hoitaminen tekevät muutoksesta jatkuvaa

Toteudunko omassa ideassani ja sen lisäksi ihmisen ideassa? Jos, silloin pääsen elämässäni tekemään sitä, minkä koen oikeaksi. Ja hyvä pääsee kasvamaan, moninkertaisesti.

Lupa

Mies kysyy puolisoltaan luvan tavata naispuoleisia ystäviään. Lupaa ei tule, koska puolison mielestä mies ja nainen eivät voi olla vain ystäviä.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat tarvitsevansa luvan joka asiaan. Muuten he eivät uskalla tehdä mitään kävelemistä ja hampaiden harjaamista rohkeampaa.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat, että toisten ihmisten pitää pyytää lupa heiltä joka asiaan. Muuten nämä tekevät heidän mielestään väärin.

Tämä ei mene tasan. Koska jokin on mennyt pieleen.

Maailmassa jää paljon hyvää ja kaunista toteutumatta tämän takia. Sen sijaan paljon äänekästä ja typerää melua täyttää tilan.

Jonkun verkkonimimerkin mielestä naisella ei ole lupa puhua kokemastaan arkipäivän rakenteellisesta  väkivallasta. Naisen pitäisi lopettaa heti, muuten nimimerkki joutuu rankaisemaan naista.

Miksi kumpikin osapuoli elää tällaisen harhan vallassa? Siksikö, että harhat vahvistavat toisiaan? Siksikö, että joku on uskotellut jo kasvatuksessa tämän olevan totta?

Sisäistetyt roolit elävät omaa elämäänsä kunnes joku tai jokin pysäyttää.

Ja mikä on hyvää, Faidros,

ja mikä ei ole –

tarvitseeko meidän sitä keneltäkään kysyä?

Minun käy sääliksi ihmiset jotka eivät uskalla ja harmittaa ihmiset jotka ovat itsensä ja toisten tiellä.

Jonkun mielestä seksistä, henkisistä kokemuksista, itsetyydytyksestä, parisuhdeväkivallasta, lasten itsemurhista ei pitäisi puhua. Kuka antoi luvan puhua julkisesti näistä asioista?!?

Onko lupa parantaa Sapattina? kysyivät fariseukset Jeesukselta. Kiusantekoa, yritystä saada nostettua syyte häntä vastaan.

Aina on ihmisiä, jotka katsovat, että heidän tehtävänsä on toimia itse nimittäminään sheriffeinä. Vahtimassa ja kyttäämässä ja ojentamassa muita. Mitä heiltä elämästä puuttuu? Todellinen sisältö, onni, halaus?

Vai onko se hämmennys ja pelko, joka saa toimimaan –  pelko ajaa pelottelemaan?

Miksen osaa antaa itselleni lupaa olla minä, kokonaan? Tarvitsenko siihen toisen ihmisen, joka antaa minulle tai auttaa minua antamaan luvan?

Miksi toiset eivät uskalla toimia ja tehdä kuten heistä tuntuu, niin kuin he oikeaksi kokevat? Vai eikö siihen koskaan rohkaistu vaan peloteltiin, vähäteltiin ja painettiin alas?

Jeesus ei pelännyt eikä epäröinyt toimia, lupaa kysymättä. Tai oikeastaan: hänellä oli lupa ja tehtävä korkeammalta taholta kuin Blues Brothersilla. Hän meni kohtaamiseen, vastasi väitteisiin eikä epäröinyt nähdä valheellisuuden, ulkokultaisuuden läpi ja toimia. Rohkeudessa kohtaamiseen ja vastaamiseen hän toimii edelleen esimerkkinä.

Sheriffit ovat aina keskuudessamme, ja meidän tehtävämme on laulaa kuin Kristiina Halkola: täytyy uskaltaa. Elämisen mielekkyyden kokemus syntyy siitä, että voi elää sitä mitä on, ahdasmielisen kieltämisen ja tuomitsemisen tuolla puolen.

Hauras ja luja

Ihmisen fysiikka kestää tavallisesti koviakin koettelemuksia ja laiminlyöntejä, ennen kuin se romahtaa. Siinä on sitkeyttä ja lujuutta, itseään korjaavia järjestelmiä, tasapainotusta ja resilienssiä.

Se on yhtä vahva kuin se on ihmeellinen.

Mieli ei ole yhtä vahva, vaikka mielelläkin on omat puolustusjärjestelmänsä. Mieli suojautuu liialta tai liian vähältä (tylsältä) poistumalla psyykkisesti paikalta. Kun kipu käy liian suureksi, mieli katoaa eriasteisten ja erilaisten tajuttomuuksien helpotukseen.

Ihmiset ovat erilaisia, samoin mielet. Joidenkin mieli kestää siinä missä hauraampi mieli särkyy, hetkellisesti tai pysyvästi.

”Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt. 11:30) sanotaan Raamatussa.

Miten ihminen kantaa kohtaloaan, omaa taakkaansa eli sitä mitä hän itse on? Tässä

12 näkökulman ohjelma

  1. Mistä tietää, mitä on kestettävä, mitä on jaksettava ja kuinka kauan? Ja jos, niin miten se tehdään? Tämä on elämisen ja ihmisenä olemisen kysymisen ydin.
  2. Vaikeudet, vastoinkäymiset, haasteet – ”tilanteet” kuuluvat elämään. Ne kertovat meille, keitä me olemme ja mistä meidät on tehty. Meillä voi olla mielikuvia omasta rohkeudesta ja vahvuudesta. Sitten todellisuus kertoo meille, miten nämä mielikuvat vastaavat todellisuutta. Joskus yllätymme iloisesti, toisinaan emme.
  3. Kun tilanne tulee eteen, kysyn: onko tämä este polku? Ymmärränkö sen sellaiseksi ja kutsuuko se minut oppimaan – ja mitä sitten?
  4. Milloin olen oppinut riittävästi ja on aika jatkaa matkaa? Olosuhteet, joita ympäristö ja ihmiset tarjoavat, ovat yhtä väliaikaisia kuin oppimisen tarpeeni. Jossakin vaiheessa voin arvioida, miten haluan jatkaa jos haluan. Missä on opittava kerralla, milloin toiston kautta?
  5. Mitä tahansa ei tarvitse sietää, jaksaa, kestää. Sellaista, mikä ei enää haasta vaan tuhoaa. Näiden kahden erottamisen oppimiseen voi mennä koko elämä. Tai alistumiseen olosuhteisiin, kun oma voima ei riitä ponnistamaan näkemään ja tekemään johtopäätöksiä ja sitten toimimaan niiden pohjalta.
  6. Oma, myötäsyntyinen taipumus olla ja toimia on jotakin, joka luo kohtalon. Kuorma voi olla raskas tai keveä ja siksi sopiva. Se on elämän oppisopimus.
  7. Pitääkö tämä myös ääripäissä paikkansa? Raiskattuna? Perhe ympäriltä murhattuna? Voiko se olla kohtalo – voiko ies olla sopiva, keveästä puhumattakaan? Outoa on se, ettei ihminen tiedä, mihin kohtaloniskut kulloinkin johtavat ja mitä niistä seuraa.
  8. Henkilökohtaisessa elämässä voi kysyä: mistä on hyvä pysyä loitolla ja/tai mitä on syytä lähestyä? Tähän voi henkilökohtaisesti vaikuttaa, useimmiten.
  9. Jokaisen arjessa on ihmisiä, joiden ikeen voimme ottaa kannettavaksi. On ihmisiä, jotka tarvitsevat tukea, apua ja sitä, että jaamme heidän taakkansa. Sitten on ihmisiä, joiden taakkaa kannattaa välttää, koska sen alle sortuu itse.
  10. Sama koskee omia taakkoja: Helpottaa, kun oppii tuntemaan itsensä ja taakkansa. Auttaa jaksamaan, kun oppii jakamaan taakkansa, ilonsa ja surunsa.
  11. Polku on sitä, että pääsee näkemään, mitä voisi olla. Mihin voisi ulottua. Ja mihin yltää, kun antaa itselleen luvan luoda. Pienetkin yksityiskohdat usein vaikuttavat.
  12. Elämä yllättää ja kysyy. Lujasta voi tulla hauras, hauras voi vahvistua elämässä. Tämä on elämänmeno, se on myös kiertokulku.

Harva tietää edes omalla kohdallaan, mihin teot ja päätökset johtavat. Sitä kutsutaan elämäksi.

 

Huutelua

Jo muinaiset Palestiinan asukit osasivat tämän:

Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: ’Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.’ Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan! (Matt. 11: 16-19)

Siksi on turha kysyä: milloin tästä tuli tällaista? Että huudellaan mitä sattuu ihan mihin sattuu jotta se sattuu? Oi aikoja, oi tapoja – tällaista ihminen on halutessaan saanut aikaan minne historia ulottuu.

Mitä tämä on? Kysymys on aina ajankohtainen.

Onko se sitä ettei

  • mikään kelpaa. (Tai kuten Kalle Päätalo sen sanoitti: ”Kohen ei oo koskaan.”)
  • tiedetä mitä halutaan
  • omaa oloa ja siitä syntyvää impulssia osata vastustaa, vaan kaikki tulee ulos kuin lapsen huuto nälkäänsä?

Yhden lajin vajoamista, sortumista, helppoa huutelua, kun sanoista ei tarvitse ottaa vastuuta. On aina ollut ihmisiä, jotka pysyvät ihmisinä vain sosiaalisen kontrollin varassa. Sisäistä voimaa ja arvokkuutta ei ole tarpeeksi pysymään pystyssä ilman. Tällaisesta olosuhteesta kumpuava valta saa aikaan karua

tuhoa niin kotona kuin työpaikoilla.

Tätäkö se on:

  • kaikki sellainen kaikertaa sielua, mikä ei täysin vastaa kaoottista sisäistä elämää
  • on nollatoleranssi kaiken erilaisen & mielikuvia vastaamattoman kohdatessa

Siksikö suvaitsevaisuudesta, joka vielä hetki sitten oli hyve, tuli kiro- & haukkumasana?

Sivistystä mittaa se, että voi antaa olla monenlaista eikä vain yhdenlaista.

Mitä Jeesus sanoisi tähän? Ei tuomitsisi heikkoutta muttei myöskään hyväksyisi tällaista enempää kuin aikoinaankaan.

On se mieltä ylentävää, kun maailman mahtavimman maan johtajaa valitaan kilpailijaa haukkumalla. Sitten ihmetellään kiusaamista ja väkivaltaa. @Aittamäki

Siis: niin inhimillistä ja samalla sellaista, jota

on vuonna 2016 vaikeaa enää sellaisenaan ottaa.

Oman reflektoivan ajattelun korvaa edelleen villi ja vapaa heimoajattelu, joka vielä syntyy välittömän reaktion voimasta. Kun tähän liittää ilmiselvän pahan olon ja jatkuvan puolustautumisen kuvitteellisia vihollisia vastaan, pimeään huutelijoiden yksinäiset sielut näkyvät kartalla.

Mutta äänekkäiden torilla istujien lisäksi meitä on täällä muitakin.

Toimijoita, parempaa maailmaa teoilla ja sanoilla rakentajia.

Lähdemmekö kilpalaulantaan vai luommeko taidetta kuten vihaviestikilpailu? Kallistuisin jälkimmäisen puoleen. Sillä luovat teot edellyttävät ja niihin kutoutuu sitä viisautta, jota Jeesuskin aikoinaan perään kuulutti. Kun luodaan parempia olosuhteita, hyvä saa tilaa lisääntyä.

Vapautus

Mikä vapauttaa meidät rakastamaan ja luomaan omaa elämäämme? Lyhyt ja ehkä pelottavakin vastaus: me itse. Vastuu on vapauttavaa, mutta sillä on paino.

Olosuhteet ovat täällä kun me synnymme: maa, sukuvirta ja tämä aikakausi. Ja usein olosuhteet ottavat meidät vastaan, minne tahansa menemme. On kyse sitten bileistä tai kauppakeskuksesta.

Jääkö meille muuta kuin hyväksyminen tai karavaanin haukkuminen? Kyllä: olosuhteet ovat lähtökohta luomiselle. Ja se on ihanaa.

Koska rakastamisessa ja luomisessa on paljon samaa. Itse asiassa rakastaminen on luomista ja luominen rakastamista. Joskus hienovaraista ja huomaamatonta, joskus näkyvämmin rajua ja ehdotonta – kuin sille ei olisi vaihtoehtoja, kuten ei elämällekään. Silloin on täysin mahdollista, että se on elämistä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja täysillä. Vaikka aina ei tarvitsekaan mennä täysillä, sillä vapaus toimii myös tutkan alapuolella.

Jotakin tapahtuu tai on – ja meillä on loputon mahdollisuus tässä kohtaamisessa vastata siihen. Luoda siitä jotakin, joka vie lähemmäs sitä, mihin on suurin kaipuu. Kaipuu, joka soi kuin alimmaisena ääninä syvällä meissä eikä sen ääni onneksi suostu koskaan täysin vaikenemaan.

Mitä tämä on? Aidon yhteyden luominen, ylläpitäminen ja sen syventäminen. Kohti täyttymystä, joka jää täyttymättä. Kuten C.G. Jung sanoi: onnellinen se, joka saa elää kohtaloaan eli sitä, mitä on tullut tänne elämään ja oppimaan. Se on matka, jossa matka on kaiken tarkoitus. Elämän mielikin syvenee matkan tarkoituksen ymmärtämisestä.

Entä vapautumisen prosessi? Alkaako se havahtumisesta kaipuulle, että on jotakin enemmän kuin tämä? Kaipuu, jota ei opita vaan se vaikuttaa myötäsyntyisenä voimana ja ihmisen arvokkuuden kantajana. Arvokkuus näyttäytyy ihmisen tahtona uudistua. Se on kuin vanha legenda Kristoforuksesta, joka kantoi olkapäällään maailman suurinta aarretta.

Mutta miten vapaudutaan maailmassa, jossa on epäonnistumisen pelkoa, siihen liittyvää häpeää ja näkyväksi tulemisen kammoa? Luomisen, taiteen alueella vapautta on valmiiksi olemassa enemmän kuin millään muulla elämänalueella. Siksi oman vapauden harjoittaminen syntyy kuin luonnostaan siellä. Sillä siellä pätee myös vanha totuus: anteeksi saa paljon helpommin kuin luvan.

Luominen on nähdä maailma kuten se on, kuten se voisi olla ja miten se vielä eräänä päivänä on. Ja sitten voi kääntyä maailman puoleen ja kysyä, miten sinä näet sen.

Jos olen vapaa luomaan, olen myös vapaa rakastamaan sitä jota rakastan, ehkä ennen kaikkea elämää. Kun rakastan samasta runsauden tunteesta, jolla ilmaisen kiitollisuuttani ja arvostustani muille ihmisille, tulen samalla luoneeksi parempaa elämää kaikille. Onko tämä Se Totuus (elämästä), joka tekee meidät vapaiksi?

Puu ja sen hedelmät

Kantaako työ hedelmää, kysytään – ja syystä. Toisinaan on hyvä pysähtyä hetkeksi peilaamaan, millaista hedelmää ja millaisia vaikutuksia oman työn hedelmillä on. Sillä me kaikki vaikutamme laajemmalle ja enemmän kuin usein huomaammekaan. Ja tavoilla, joista harvoin olemme tietoisia.

Uusin neurotutkimus antaa ymmärtää meidän kaikkien olevan toisiimme yhteydessä voimallisemmin kuin mitä arkipäiväinen kokemus antaa ymmärtää. Tämän yhteyden virvoituksesta me pääsemme nauttimaan tai sitten maistamaan yhteydettömyyden kitkerää makua.

Voin esimerkiksi kysyä itseltäni, täytänkö sen idean, joka minulla on. Vaikutanko ympäristööni niin kuin on hyväksi.

Annanko armoa sitä tarvitsevalle, olenko kasvupiste sille, mitä on ympärilläni?

Uskon, että jokainen haluaa pohjimmiltaan tehdä hyvää ja jättää paikan paremmaksi kuin millainen se oli hänen tänne ilmestyessään. Jos onnistun hetkittäin kohoamaan arkisen yläpuolelle, voin ajatella omaa tehtävääni suhteessa toisiin ihmisiin. Millainen vanhempi, puoliso, ystävä, työkaveri, kanssaihminen haluan olla: millaisia seurauksia toivoisin näkeväni?

Voinko olla avuksi siinä, mitä he sydämessään kantavat, mitä käsiensä kautta haluavat toteuttaa ja millaisten hedelmien kautta maailmaan vaikuttaa? Voin ja

lisäksi minulla on enemmän mahdollisuuksia tähän kuin kuvittelenkaan.

”Hedelmistä puu tunnetaan.” Työyhteisö tunnetaan siitä, mitä se tuottaa. Jos tuote on hyvä, työyhteisö menestyy. Kuka haluaisi huonoa tuotetta? Pelkkä hyvä tuote ei kuitenkaan riitä yhteisön menestykseen. Sillä ”hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee huonoja hedelmiä.”

Työyhteisön menestykseen ei riitä hyvä tuote, eikä sekään, että osataan rekrytoida oikeat, parhaat ihmiset töihin.

Myös työyhteisön itsessään on oltava hyvä ja voida hyvin.

Työyhteisö on kasvualusta, josta menestys lähtee. Jos puu ei saa tarpeeksi ravintoa, jos sitä ei hoideta eikä se saa tarpeeksi aurinkoa ja tilaa kasvaa, jos sen juuret eivät ole terveet, se ei kasvata myöskään hyviä hedelmiä. Se näivettyy ja kuolee pois.

Viisaassa työyhteisössä tiedostetaan työhyvinvoinnin merkitys. Vain silloin, kun työyhteisö ja sen jäsenet voivat hyvin, yhteisö tuottaa jotakin parempaa, sellaista, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat.

Työyhteisön hyvinvointi on kaikkien yhteisön jäsenten yhteinen asia. Vaikka lopullinen vastuu työhyvinvoinnista on yhteisön johdolla, muut voivat vaikuttaa asiaan. Jokaisella jäsenellä on myös vastuu omasta hyvinvoinnistaan, sillä se vaikuttaa myös suoraan siihen, mitä yhteisö tuottaa.

Jokaisen itsensä vastuulla on myös valita se, millaisen puun osa, millaisen työyhteisön osa haluaa olla. Jos haluaa tuottaa luumuja, ei kannata pysyä väkipakolla omenapuussa. Jos puuta ei ravita, vaan kaikesta supistetaan, on syytä miettiä, haluaako näivettyä, vai löytyisikö jostakin aurinkoisempi paikka.

Omaa vaikutustaan voi havahtua tarkastelemaan vaikka yhdessä kohtaamisessa päivän mittaan.

Millaista tunnelmaa luon, rohkaisenko ja energisoinko ihmistä johonkin parempaan,

enempään kuin mihin hänestä sillä hetkellä olisi. Sama pätee siihen, miten kohtaan ja kohtelen itseäni. Siitä kumpuaa myös parhaan näkeminen toisessa. Ja kaikki rakkauden hedelmät. Kun tulen tietoisemmaksi siitä miten olen, vaikutukseni kumpuaa paremmasta lähteestä.

 

Autuaat

Joku on onnellinen kuin itsestään, koska hän tekee jotakin oikein. Sellainen elämä näyttää suurimman osan aikaa harmoniassa elämiseltä itsensä ja muun todellisuuden kanssa.

On ihmeellistä, miten jotkut vain tekevät sen.

Sillä onhan se yksinkertaista mutta ei helppoa tavalliselle kuolevaiselle. Kyse on kuin tilan tekemisestä sellaiselle, joka en ole minä eikä minulla ole osuutta sen syntyyn eikä kunnia siitä kuulu minulle.

Koska se on yksinkertaista, se käy helpommin sellaisilta, joilla on iso sydän.

Sellaisilta,

  • joiden äly ei nokkeluudellaan ja etäännyttämisellään estä elämää toteutumasta
  • jotka uskovat ennen kuin näkevät
  • joiden usko siirtää vuoria – varsinkin sisäisiä vuoria, jotka ovat turhaan tiellä

Onnellisuus on usein luottamusta ja oman hyödyn unohtamista. Maailmassa on jotakin suurempaa kuin itse on, ja siihen liittyminen merkitsee voimanlähdettä.

Autuus puolestaan on vielä antaumusta, ennen kaikkea elämälle.

Autuaaksi ei tulla vastustamalla elämää – eikä muutenkaan asettumalla poikkiteloin todellisuuden kanssa. Todellisuuden vastustaminen aiheuttaa kärsimystä, tekee ihmisen onnettomaksi ja vie helposti lähimmäisiäkin kuiluun mukanaan. Kuten mikä tahansa vastustamisesta, ei-hyväksymisestä syntynyt riippuvuus. On aivan eri asia muuttaa olosuhteita kuin vastustaa niitä.

Aivan kuten on eri asia uusiutua kuin kulkeutua autopilotilla.

Jeesus lupaa taivasten valtakuntaa hengellisesti köyhille ja vainotuille. Murheelliset saavat lohdutuksen, hiljaiset perivät maan, laupiaat saavat laupeuden, puhdassydämiset nähdä Jumalan ja rauhantekijöitä on kutsuttaman Jumalan lapsiksi.

Toimiiko tämä käytännössä?

Näyttää siltä kuin kovaäänisimmät ja hankalimmat saisivat aina päiväkodista terminaalihoitoon asti enemmän kuin muut. Mutta onko se vain ontoksi kovertunutta kuorta, joka kuoleman hetkellä paljastuu kuiluksi? Pitääkö arvojaan ja yhteistä hyvää puolustava vainottu kuitenkin sydämensä puhtaana? Onko halussa sovitella ja luoda yhteistä tulevaisuutta kuitenkin todellinen arvo? Saako lempeydellä kuitenkin aikaan enemmän kuin kovuudella ja väkivallalla?

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut, että jokainen meistä elää reikä sielussaan.

Jokainen kaipaa, janoaa ja jokaiselta puuttuu jotakin. Niin pitkään kuin yritämme sammuttaa janoamme väärillä asioilla, jano ei sammu.

Ajatus ei ole uusi. Jo kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, kuinka sydän on levoton ja kaipaa. Kristillisessä perinteessä kaipuun kohde on Jumala. Jumala, josta kaikki on lähtöisin ja jonne kaikki haluaa palata, vaikkei sitä tietäisikään. Vasta tämän ymmärrettyään sydän voi saada levon.

Yksi asia, mikä Jeesuksessa ärsytti monia oli se, miten hän laittoi totutut arvojärjestykset päälaelleen. Viimeiset tulivatkin ensimmäisiksi ja pienimmät olivat suurimpia. Onnellisia ovat ne, joilta puuttuu jotakin, sillä he tulevat saamaan sen.

Joskus onni on vahvimmillaan siinä hauraassa hetkessä, kun odotus ja toteutus kohtaavat.

Joskus onni on pelkässä toivossa, toivossa, jonka uskoo täyttyvän.

Usein onni on vain hetkessä, jossa huomaa olevansa läsnä, ilman murheita huomisesta, ilman eilisen taakkaa. Tässä hetkessä, jossa huomaa hengittävänsä ja sydämensä sykkivän.

Mikä on sinun onnesi juuri nyt? Etsinnässä vai löytämisessä?

 

Valoa ja pimeyttä

Kun tapaa oikein valoisan ihmisen, havahtuu sille, millainen vaikutus valolla on. Tai kun öisen telttaretken päätteeksi aamuaurinko loihtii esiin maiseman, taivaan ja veden kaikki värit.

Ei ole samantekevää, mitä meidän sieluissamme elää noissa hetkissä. Eikä yhdentekevää, mitä meidän sielumme on valmistautunut noissa hetkissä näkemään ja kokemaan. Siinä missä yksi sivuuttaa kokemansa huomaamattaan, toinen elää hetken sellaisten oivallusten ääressä, jotka muuttavat hänen elämänsä.

Näiden hetkien kautta voi ymmärtää jotakin olennaista elämästä:

ulkoisen valon kohtaaminen ja siihen ulottuminen riippuu paljolti oman sisäisen valon laadusta ja määrästä.

Tästä kaksi ihmiskunnan kehityksen kannalta suurta hahmoa puhuu myös:

Jeesus: ”Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” (Matt. 6: 22,23)

Goethe: ”Silmän on kiittäminen valoa olemassaolostaan. … valo kutsuu esiin tuon elimen, ja niin kehkeytyy valo valoa varten, jotta sisäinen valo kohtaisi ulkoisen valon.”*

Valot kohtaavat toisensa, eikä syyttä. Sillä Jeesus jatkaa:

Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne. (Matt. 5:16)

Tässä voi nähdä sen hyvän kehän, joka tekee meistä ensin ihmisiä ja vähitellen parempia ihmisiä.

Jos meillä on (ollut) onni kohdata valoa toisissa ihmisissä, meistä on myös jakamaan sitä.

Kun kohtaan toisen ihmisen valoisana

  • Valoni valaisee hänet. Hän tulee nähdyksi ja saa mahdollisuuden nähdä itsensä valoisana.
  • Valo heijastuu toisesta ihmisestä minuun ja valaisee minut.

Eli kun annan ensin (pyytämättä mitään), saan vastauksena suuren lahjan.

Sisäinen ja ulkoinen valo kohtaavat ihmissielun rajapinnassa. Kuten Leonard Cohen laulaa Anthemissaan:

Ring the bells that still can ring/Forget your perfect offering
There is a crack, a crack in everything/That’s how the light gets in

Ja tähän voi jatkaa: ei valo pääse pelkästään sisään vaan myös ulos. Meidän kaikkein parhaaksi ja parannukseksi.

Jokaisessa ihmisessä on valoa ja pimeyttä kuten jokaisessa on ääretön määrä mahdollisuuksia. On mahdollisuuksia iloon ja onneen, hyvyyteen ja rakkauteen.

Myös sellaista rikkinäisyyttä, joka estää toteuttamasta näitä mahdollisuuksia itsessämme tai toisissamme.

Pimeyttä on se, ettei näe toisissa mitään hyvää, mutta ehkä pimeintä pimeyttä on se, että ei näe itsessäänkään mitään hyvää. Synkältä ja alistuneelta kuulostaa monen puhe itsestä ja maailmasta. Ja silti: en voi pelkästään nähdä maailmaa monella tavalla vaan voin lisäksi valita sen tavan, jolla maailmaa ja itseäni katson.

Minua ei pakota mikään, mille en itse anna lupaa.

Se kasvaa, mitä ravitaan. Jos kuulen jatkuvasti ympäriltäni kaikesta siitä, mikä on huonosti, alan uskoa siihen ja jakaa sitä ympärilleni. Jos kuulen ulkopuoleltani, että minussa on vikaa, alkavat kohta äänet pääni sisällä sanoa samaa. Mutta sama toimii myös toisinpäin. Jos näen hyvyyttä, jos näen valoa, tartun siihen ja vahvistan sitä, voin loistaa koko ajan kirkkaammin.

Minun ei tarvitse alistua siihen, mitä äänet ulkopuolellani tai sisäpuolellani sanovat. Voin valita hyvän, voin valita valon.

Vaikka valo olisi vain pieni aavistus, voin vahvistaa sitä.

Helppoa se ei ole, se vaatii paljon työtä, monia toistoja, mutta valo lisää valoa. Hyvyys lisää hyvyyttä.

Anna valon loistaa, anna sen loistaa itsessäsi, itsellesi, toisille. ”Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.”

Vaikka itse en näkisi kuin pimeyttä, joku toinen voi nähdä valonkajastuksen.

Toisinaan meidän ihmisten ongelmana on se, että valo ja pimeys ovat niin toisiinsa kietoutuneina meissä itsessämme ja toisissa ihmisissä, että on vaikeus tavoittaa selkeyttä. Ja vaikka pimeys on yhtä tarpeen kuin valo, valoa tämä maailma tarvitsee, erityisesti sydämeen.

Vai mitä sanoo Riku Rantala:

”Tulkoon valo ja valo tuli. Ja ihminen näki, että valo oli hyvä.

Mutta mitä teki ihminen? Populismin vaatteisiin pukeutuneen, alati korvaan kuiskuttelevan belsepuubin manipuloimana, ihminen otti ja tunki valistuksen hehkulampun syvälle tuhkaluukkuunsa, jotta luolan pimeys paremmin varjelisi häntä oman mielensä menninkäiseltä.” (Docventures: Elokuvan esittely, 7.9.2016, TV2)

Sattuvasti sanottu.

 

* vapaasti suomentanut M.T. (”Das Auge hat sein Dasein dem Licht zu danken. Aus gleichgültigen tierischen Hilfsorganen ruft sich das Licht ein Organ hervor, das seinesgleichen werde, und so bildet sich das Auge am Lichte fürs Licht, damit das innere Licht dem äusseren entgegentrete.”)

Opi pyytämään

Kolkuttakaa, niin teille avataan. Entä silloin, kun ovet eivät tunnu aukeavan, puhumattakaan että pyytämällä saisi mitä on pyytänyt?

Kolkuttaminen, anominen, etsiminen – kaikki asioita, jotka vaativat rohkeutta tulla tarpeessaan näkyväksi. Samalla ne kysyvät rohkeutta nöyrtyä itsensä ja sen edessä, jonka ovelle kolkuttaa. Ei välttämättä helppoa, vaan hyvin inhimillistä.

Pyytäminen edellyttää sen tosiasian tunnustamista etten yksin jaksa enkä pysty.

Pyytäminen ei estä yrittämästä eikä sitä että tekee parhaansa. Mutta jossakin vaiheessa omat voimat tai osaaminen loppuvat. Mutta onko tätä hetkeä odotettava? Osa pyytämisen vaikeudesta on siinä väärässä mielikuvassa, että olisi selvittävä, pystyttävä tai edes tehtävä yksin. Monia asioita olisi luontevampaa tehdä yhdessä muiden kanssa.

Auttaminen alkaa nöyrtymisestä. On ymmärrettävä, että auttaminen ei ole hallitsemista vaan palvelemista. Søren Kierkegaard

Tekeminen on kuitenkin avain. Sanotaan, että Herra antaa viljan mutta ei leivo leipää. Siinä on yhteys omien tekojen ja maailmalta saamisen välillä.

Siinä on myös oman kehittämisen ja luomisen panos ja osallisuus.

Yhden näkökulman tuo myös sukupuolten tasa-arvo. Kautta aikojen tyttöjä ja poikia on kasvatettu eri tavalla. Siinä, missä pojat ovat poikia, tytöiltä odotetaan kilttiä ja kaunista käytöstä.

Kiltit tytöt ovat ahkeria ja tunnollisia. Kiltit tytöt puurtavat ja uhrautuvat toisten puolesta. Kiltit tytöt eivät pidä meteliä itsestään, vaan odottavat, että joku ehkä joskus huomaisi heidät.

Kiltit tytöt eivät vaadi tai pyydä

koska silloin voisi käydä niin, että joku ei pidäkään heistä.

Yhä edelleen naisia on työelämän johtotehtävissä paljon miehiä vähemmän. Tämä johtuu osaltaan siitä, että naiset ovat miehiä arempia hakemaan työpaikkoja. Siinä missä naiset miettivät, täyttävätkö kaikki kiinnostavan työpaikan odotukset, miehet menevät ja vakuuttavat, että työpaikka tarvitsee heitä.

Kilttinä tyttönä ja kahden tyttären äitinä haluan kasvattaa lapseni viisaammin. Haluan kasvattaa heidät siihen, että koko maailma on heille avoin. Haluan kasvattaa heidät siihen, että ei ole asioita, mihin he eivät itse pystyisi. Kovalla ja tahdolla ja sinnikkäällä työllä he pystyvät mihin vain, mitä haluavat.

Haluan, että lapseni oppivat pyytämään asioita, joita haluavat.

En halua, että he jäävät vain toivomaan ja haaveilemaan. Jeesus sanoi: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Pelkällä toisten miellyttämisellä elämässä ei pääse kovin pitkälle, paitsi ehkä pitkälle sairaslomalle. Omia puolia pitää pitää, ja pitää osata myös pyytää.

Pyytämällä ja kolkuttamalla aukeaa paljon enemmän ovia kuin pelkällä haaveilulla ja toivomisella.

Siksi on hyvä löytää lähelleen kunnon ihmisiä, joilta kysyä heidän näkemyksiään, palautetta ja samalla apua kaikessa siinä, minkä nämä osaavat ja tietävät paremmin. Tämä valmistaa tietä oman, autenttisen panoksen antamiseen. Siinä syntyy mahdollisuus parantaa.

On hetkiä, jolloin ankara universumin laki kertoo selvemmin sen, että vedän puoleeni asioita ja tapahtumia, koska tarvitsen niitä. Oma olemiseni, tapani olla ja toimia ja vaikuttaa maailmassa vetävät puoleensa kaikenlaista. Nähtävästi, koska kaikenlaisesta päiväni täytyy.

Saan mitä tarvitsen. Ja ellen mielestäni saa, kolkutan enemmän.

Monesti se on jotain muuta kuin kuvittelin, kuin elämä tietäisi paremmin kuin minä. tässä ajatuksessa on jotakin lohduttavaa. Siinä on samaa kuin hyvän ystävän kanssa: hän haastaa ja tarpeen tullen sanoo suoraan. Jotakin parempaa syntyy sitä kautta.

Etsivä löytää. Niin minulle käy nykyään usein, etsimättäkin.