Lupa

Mies kysyy puolisoltaan luvan tavata naispuoleisia ystäviään. Lupaa ei tule, koska puolison mielestä mies ja nainen eivät voi olla vain ystäviä.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat tarvitsevansa luvan joka asiaan. Muuten he eivät uskalla tehdä mitään kävelemistä ja hampaiden harjaamista rohkeampaa.

On ihmisiä, jotka kuvittelevat, että toisten ihmisten pitää pyytää lupa heiltä joka asiaan. Muuten nämä tekevät heidän mielestään väärin.

Tämä ei mene tasan. Koska jokin on mennyt pieleen.

Maailmassa jää paljon hyvää ja kaunista toteutumatta tämän takia. Sen sijaan paljon äänekästä ja typerää melua täyttää tilan.

Jonkun verkkonimimerkin mielestä naisella ei ole lupa puhua kokemastaan arkipäivän rakenteellisesta  väkivallasta. Naisen pitäisi lopettaa heti, muuten nimimerkki joutuu rankaisemaan naista.

Miksi kumpikin osapuoli elää tällaisen harhan vallassa? Siksikö, että harhat vahvistavat toisiaan? Siksikö, että joku on uskotellut jo kasvatuksessa tämän olevan totta?

Sisäistetyt roolit elävät omaa elämäänsä kunnes joku tai jokin pysäyttää.

Ja mikä on hyvää, Faidros,

ja mikä ei ole –

tarvitseeko meidän sitä keneltäkään kysyä?

Minun käy sääliksi ihmiset jotka eivät uskalla ja harmittaa ihmiset jotka ovat itsensä ja toisten tiellä.

Jonkun mielestä seksistä, henkisistä kokemuksista, itsetyydytyksestä, parisuhdeväkivallasta, lasten itsemurhista ei pitäisi puhua. Kuka antoi luvan puhua julkisesti näistä asioista?!?

Onko lupa parantaa Sapattina? kysyivät fariseukset Jeesukselta. Kiusantekoa, yritystä saada nostettua syyte häntä vastaan.

Aina on ihmisiä, jotka katsovat, että heidän tehtävänsä on toimia itse nimittäminään sheriffeinä. Vahtimassa ja kyttäämässä ja ojentamassa muita. Mitä heiltä elämästä puuttuu? Todellinen sisältö, onni, halaus?

Vai onko se hämmennys ja pelko, joka saa toimimaan –  pelko ajaa pelottelemaan?

Miksen osaa antaa itselleni lupaa olla minä, kokonaan? Tarvitsenko siihen toisen ihmisen, joka antaa minulle tai auttaa minua antamaan luvan?

Miksi toiset eivät uskalla toimia ja tehdä kuten heistä tuntuu, niin kuin he oikeaksi kokevat? Vai eikö siihen koskaan rohkaistu vaan peloteltiin, vähäteltiin ja painettiin alas?

Jeesus ei pelännyt eikä epäröinyt toimia, lupaa kysymättä. Tai oikeastaan: hänellä oli lupa ja tehtävä korkeammalta taholta kuin Blues Brothersilla. Hän meni kohtaamiseen, vastasi väitteisiin eikä epäröinyt nähdä valheellisuuden, ulkokultaisuuden läpi ja toimia. Rohkeudessa kohtaamiseen ja vastaamiseen hän toimii edelleen esimerkkinä.

Sheriffit ovat aina keskuudessamme, ja meidän tehtävämme on laulaa kuin Kristiina Halkola: täytyy uskaltaa. Elämisen mielekkyyden kokemus syntyy siitä, että voi elää sitä mitä on, ahdasmielisen kieltämisen ja tuomitsemisen tuolla puolen.

Mainokset

Vapautus

Mikä vapauttaa meidät rakastamaan ja luomaan omaa elämäämme? Lyhyt ja ehkä pelottavakin vastaus: me itse. Vastuu on vapauttavaa, mutta sillä on paino.

Olosuhteet ovat täällä kun me synnymme: maa, sukuvirta ja tämä aikakausi. Ja usein olosuhteet ottavat meidät vastaan, minne tahansa menemme. On kyse sitten bileistä tai kauppakeskuksesta.

Jääkö meille muuta kuin hyväksyminen tai karavaanin haukkuminen? Kyllä: olosuhteet ovat lähtökohta luomiselle. Ja se on ihanaa.

Koska rakastamisessa ja luomisessa on paljon samaa. Itse asiassa rakastaminen on luomista ja luominen rakastamista. Joskus hienovaraista ja huomaamatonta, joskus näkyvämmin rajua ja ehdotonta – kuin sille ei olisi vaihtoehtoja, kuten ei elämällekään. Silloin on täysin mahdollista, että se on elämistä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja täysillä. Vaikka aina ei tarvitsekaan mennä täysillä, sillä vapaus toimii myös tutkan alapuolella.

Jotakin tapahtuu tai on – ja meillä on loputon mahdollisuus tässä kohtaamisessa vastata siihen. Luoda siitä jotakin, joka vie lähemmäs sitä, mihin on suurin kaipuu. Kaipuu, joka soi kuin alimmaisena ääninä syvällä meissä eikä sen ääni onneksi suostu koskaan täysin vaikenemaan.

Mitä tämä on? Aidon yhteyden luominen, ylläpitäminen ja sen syventäminen. Kohti täyttymystä, joka jää täyttymättä. Kuten C.G. Jung sanoi: onnellinen se, joka saa elää kohtaloaan eli sitä, mitä on tullut tänne elämään ja oppimaan. Se on matka, jossa matka on kaiken tarkoitus. Elämän mielikin syvenee matkan tarkoituksen ymmärtämisestä.

Entä vapautumisen prosessi? Alkaako se havahtumisesta kaipuulle, että on jotakin enemmän kuin tämä? Kaipuu, jota ei opita vaan se vaikuttaa myötäsyntyisenä voimana ja ihmisen arvokkuuden kantajana. Arvokkuus näyttäytyy ihmisen tahtona uudistua. Se on kuin vanha legenda Kristoforuksesta, joka kantoi olkapäällään maailman suurinta aarretta.

Mutta miten vapaudutaan maailmassa, jossa on epäonnistumisen pelkoa, siihen liittyvää häpeää ja näkyväksi tulemisen kammoa? Luomisen, taiteen alueella vapautta on valmiiksi olemassa enemmän kuin millään muulla elämänalueella. Siksi oman vapauden harjoittaminen syntyy kuin luonnostaan siellä. Sillä siellä pätee myös vanha totuus: anteeksi saa paljon helpommin kuin luvan.

Luominen on nähdä maailma kuten se on, kuten se voisi olla ja miten se vielä eräänä päivänä on. Ja sitten voi kääntyä maailman puoleen ja kysyä, miten sinä näet sen.

Jos olen vapaa luomaan, olen myös vapaa rakastamaan sitä jota rakastan, ehkä ennen kaikkea elämää. Kun rakastan samasta runsauden tunteesta, jolla ilmaisen kiitollisuuttani ja arvostustani muille ihmisille, tulen samalla luoneeksi parempaa elämää kaikille. Onko tämä Se Totuus (elämästä), joka tekee meidät vapaiksi?