Kuka pesee jalat?

Jos olet lukenut tähän asti, pystyt halutessasi sivuuttamaan sinua mahdollisesti häiritsevän uskonnollisen sisällön ja keskittymään olennaiseen. Sinä pystyt siihen.

Näinä päivinä on suosikkihokema, että johtajuus on palveluammatti. Eli johtaja on palvelija sen sijaan, että häntä palveltaisiin. Hieno ajatus, vaikkakin epäselvä ja pinnallinen eikä aivan uusi.

Noin 2000 vuotta sitten luotiin tarinallinen perusta sille, että herra on palvelija. Ja herra ja opettaja pesi oppilaittensa jalat.

Mitä tämä on?

Palveleminen on maailman käyttöön asettumista. Eli palvelen maailmaa sillä parhaalla, joka minussa on ja sillä paremmalla, joka minussa on kehittymässä. Samalla ymmärrän tehtäväni ja tarkoitukseni suuremmassa kokonaisuudessa. Ja yksityiskohdissa, esimerkiksi yksilön kohtaamisessa tavalla, joka palvelee yksilön ja yhteisön kehitystä.

Tämä merkitsee, että poistan egoni yhtälöstä eli toiminnastani. Lakkaan pitämästä itseäni tärkeämpänä kuin miten voin antaa muille ja muiden käyttöön sen, mitä olen itsestäni tehnyt. Nähdä, tunnistaa ja kohdata oma ego ja sen voima: pelot ja halut, jotka vääristävät todellisen ihmisenä olemiseni suhteessa ihmisiin ja maailmaan.

Todellista itseäni ja sen inhimillisiäkin tarpeita unohtamatta. Olen huono palvelija, jos hylkään itseni.

Miksi jalkojen peseminen?

  • Eksoteerisen tulkinnan mukaan kyse on oikeasta nöyryydestä, kumartumisesta ja vähäpätöisimmänkin teon suorittamisesta arvokkuudella toisten hyväksi. Koska muut tarvitsevat sitä.
  • Esoteerisen tulkinnan mukaan kyse on tahdon vihkimyksestä. Jalkojen pesijä vihkiytyy teollaan kantamaan sydämessään toisen ihmisen tahtoa: syvimpiä pyrkimyksiä ja toiveita ihmisenä olemisesta ja toteutumisesta.

Näissä tulkinnoissa yhtyvät visio ja utopia. Kohti sitä oivallusta ja arjessa toteutuvaa asennetta, että jokainen todellakin on toistensa palvelija.

Mikä esimerkki?

Jalkoja pesemällä Jeesus näytti esimerkin, jotta opetuslapset tekisivät samoin.

Esimerkkinä oleminen tuo yhteen vanhan- ja uudenajan organisaatiot:

Vanhassa organisaatiossa esimiehen tehtävä oli näyttää esimerkkiä muille. Uudessa organisaatiossa esimerkin näyttäminen on kaikkien tehtävä, toisiaan palvellen. Tämä merkitsee käytännössä esimerkiksi sitä, että

  • Yhteys ihmisten välillä on välitön eikä asema ole sen esteenä, joten ihmisten potentiaalin toteutuminen on laajempaa ja parempaa
  • Roolit ovat moninaiset ja joustavat/liukuvat
  • Organisaation muoto perustuu nopeaan muutokseen ja sopeutumiseen/adaptaatioon ja sen säätäminen tapahtuu siten, että muoto palvelee kaiken aikaa paremmin organisaatiota ja maailmaa
  • Parempi syvemmän itsen ja (toisten) viisauden kuunteleminen. Reflektoivat kysymykset kuten ”Tuntuuko tämä päätös minusta oikealta?” tai ”Palveleeko tekoni maailmaa?” ovat itsestään selvyyksiä

Tämä on matka erillisyydestä aitoon yhteyteen ja kokonaisuuteen. Silloin lakkaan olemasta este omalle ja toisten kehittymiselle. Sen sijaan avaudun mahdollisuuksille ja samalla avaan olemisellani niitä muille.

Mikä matka?

Kun katsoo maailmaa, voi kysyä, kuinka paljon matkaa on ison tai pienemmän pomon pöydän takaa alaisten jalkojen pesemiseen?

Kiinnostavaa on se, että toisissa paikoissa matka näyttää täysin mahdottomalta (kukaan ihminen ei ehdi yhden elämän aikana kasvaa ihmisenä niin paljon) ja toisissa paikoissa se on jo toteutumassa (valta ja asema ovat menettäneet perinteisen merkityksensä ja jäljellä on yhteisen edun palveleminen antaumuksella).

Palvellessani minussa oleva paras ja ainutlaatuisuus palvelee kaikkia.

Se on minun voimanlähteeni, josta muutkin saavat osansa, voimautumista ja hyvinvointia. Minun tehtäväni on voimaannuttaa ja hyvinvoittaa itseni yhteydestä itseeni ja toisiin.

Organisaation tasolla meistä tulee aiempaa joustavampia, liikkuvampia ja kimmoisempia. Aiempi ihmisten välisiin asetelmiin liittynyt kiinteys ja jähmeys korvautuu asenteella, joka paljastaa todellisen empatian, eläytymiskyvyn ja kyvyn kohdata samalla tasolla.

All that is solid melts into air. Karl Marx

Palveleminen on rakastamista. Se on arkipäivän keskellä aito turhasta luopumisen uhri, jonka myötä kaikki voivat paremmin.

Edellyttää yhä jonkinlaista rohkeutta olla idealistinen, hyvään uskova organisaatio. Palkitsevaa rohkeutta.

Mainokset

Toinen poski

Tilanteet, joissa meitä kohdellaan väärin, ovat yhtä kiinnostavia kuin haastaviakin. Alistummeko huonoon kohteluun, maksammeko samalla mitalla ja ehkä vielä korkojen kera takaisin? Vai pidämmekö puoliamme jollakin tavoin – ja mitä se on?

Osa toimintamalleistamme on opittu jo lapsuuden kodissa, osa on hankittu eletyn elämän mukana, osa ehkä tietoisesti opeteltu.

Tietoista opettelua ja harjoittelua voisi olla enemmänkin,

sillä tunteiden ottaessa vallan on vaikea kontrolloida omaa käytöstä. Henkilökohtaisen selviytymisstrategian käynnistyminen on usein yhtä tarpeellista kuin kiusallistakin.

On kaksi ihmisryhmää, joiden huonoon kohteluun käännämme yleensä toisen posken: asiakkaat ja (omat) lapset. Heille samalla mitalla takaisin antaminen, kostosta puhumattakaan, on järjetöntä ja siinä häviää aina. Vähintään yhteyden ja usein oman itsekunnioituksensakin.

Mutta ei se helppoa ole.

Ympäröivä maailma tulkitsee posken kääntämisen heikkoudeksi. Vahvoja ajatus- ja käyttäytymismalleja tarjoava Hollywood uskoo oman käden oikeuteen ja ”I just protect my family” –tyyliseen logiikkaan. Heikkouden näyttäminen saattaa varsinkin miehellä olla pahinta mitä voi sattua.

Jeesuksen sanat parin tuhannen vuoden takaa kehottavat olemaan vastustamatta väkivalloin. Tolstoin näistä sanoista luoma rauhanomainen vastarinta oli varsinkin Mahatma Gandhin ja Martin Luther King Jr:n käsissä voittoisa: heidän asiansa on yhä täällä, siinä missä moni väkivaltaa kannattanut on sortunut.

Mutta olisiko pitänyt antaa Hitlerin vain alistaa maailma hirmuhallintonsa alle? Pitäisikö puolison vain antaa hakata?

Kukaan ei sanonut, että maailma on yksinkertainen.

Yksikertaisiltakin kuulostavat ohjeet ovat monimutkaisia. Vaikka Jeesus käski kääntämään toisen posken, kun toiselle lyödään, ei Jeesus varmasti tarkoittanut pahalle alistumista. Ei sitä, että ihmisen pitäisi kestää tai hyväksyä mitä tahansa. Toisen posken kääntäminen tarkoittaa, että älä nyt ainakaan lyö takaisin. Siitä alkaa vain loppumaton pahuuden kierre.

Samalla siinä on kehotus oman arvokkuuden säilyttämiseen: voin arvostaa itseäni, jopa ennen kaikkea siksi, etten reagoi ja vastaa iskuun iskulla.

En hylkää itseäni ja arvojani, vaikka tilanne siihen haastaisi.

Jokainen ihminen on vastuussa omasta käytöksestään ja voi ensi sijassa vaikuttaa vain siihen, miten itse toimii. Jos minua kohdellaan huonosti, voin itse päättää, miten vastaan siihen.

Jotta kaikki ei olisi liian helppoa, Jeesus meni radikaalisti pitemmälle: ”Rakasta vihollisiasi!” Esimerkiksi Freud aikoinaan torjui tämän kehotuksen mielenvikaisena. Kuitenkin on ihmisiä, joiden mielestä tällainen on mahdollista. Näihin kuuluu esimerkiksi Robert Thurman, joka podcastissaan kuvaa yksinkertaisen ensimmäisen askeleen tähän: lakkaa vihaamasta vihollisiasi ja vähitellen alat ymmärtää heitä. Yksinkertaista ja nerokasta. Ja edelleen vaikeaa.

Ja miksi vaikeaa? Yksi selitys on meitä jokaista suojeleva ego: se on elämänkulussa auttanut meitä selviämään kaikesta siitä, mikä muuten olisi murtanut mielemme. Tämä samainen ego kuitenkin, oman erillisyytensä aina uudestaan kokeakseen, hakee vastakkainasettelua ja saa syvän tyydytyksen olemalla voittoisa ja muita parempi väittelyssä ja tappelussa.

Sydämessään voi tunnistaa, ettei tämä ole kestävä tie.

Sen, minkä voi konkreettisesti tunnistaa suhteessa lapsiinsa ja asiakkaisiinsa, voi tunnistaa suhteessa kaikkiin ihmisiin. Vaikka en voi irtisanoa egoa enkä edes ottaa siltä voimaa pois, voin vahvistaa itseäni ohjaavaa minävoimaa. Sitä samaa, jolla Jeesus maailmassa vaikutti. Ja sitä samaa, jolla kykenen vastaamaan siten kuin tilanne edellyttää. Sitä voisi kutsua vaikka rakkaudeksi.

Sillä lempeys johtaa avautumiseen uudelle mahdollisuudelle, siinä missä väkivalta saa pitämään kiinni ja toistamaan samaa traumaa yhä uudestaan. Siksi toisen posken kääntäminen on myös suurta irtipäästämistä.

 

Ensimmäinen kivi

Kun ihmisellä on hyvä olo itsessään, hänen tarpeensa tuomita tai arvostella ketään vähenee olennaisesti. Tai edes ärsyyntyä.

Sisäisestä olosta me kumpuamme.

Juuri nyt äänekäs ja huonosti voiva vähemmistö käyttää esimerkiksi somessa raakaa tuomiovaltaansa. Näyttää ja kuulostaa siltä, että jokainen, joka ei jaa ärsyyntyneen mielipidettä, on väärässä, outo, vihollinen ja siksi ansaitsee tuomion. Koska se kuuluu niihin toisiin. Synkkyys, riitely, ahdasmielisyys ja ennakkoluulot saavat helposti vallan.

Sivistyminen ei ole helppoa tai itsestään selvää. Sen eteen joutuu ponnistelemaan päivittäin, lisätäkseen

  • erilaisuuden sietokykyään
  • dialogisuutta
  • avarakatseisuutta

Ja oppimista.

On helpompaa heittää kivi.

Se on oikotie, aina helpompaa kuin keskustelemaan jääminen.

Sillä usein vasta rohkeus ja jaksaminen, turhautuneenakin jatkaa erimielisen kovakallon kanssa, auttaa tajuamaan, että oikeastaan keskustelu on ainoa tie eteenpäin.

Silloinkin, kun joutuu kuulemaan yhdet maailman ärsyttävimmistä sanoista:

”Mitäs minä sanoin.”

Yleensä tällaista jälkiviisastelua kuulee sen jälkeen, kun jotain ikävää on sattunut, on satuttanut itsensä fyysisesti tai henkisesti, mokannut tai muuten vain jotain on mennyt pieleen.

”Mitäs minä sanoin” sanotaan usein tilanteessa, jossa tarvittaisiin lohdutusta tai rohkaisua. Oikeassa olemisen korostaminen ei vie tilannetta mitenkään eteenpäin. Aina on olemassa ihmisiä,

  • Jotka tietävät paremmin, mitä ei ainakaan kannata tehdä ja ettei mikään tule kuitenkaan onnistumaan.
  • Jotka haluavat nähdä toisten heikkoudet ja kertoa niistä muillekin.
  • Jotka haluavat syyttää muita.
  • Jotka pitävät itseään muita parempina.

On helppoa tarkkailla muiden elämää ja toilailuja.

Silloin ei tarvitse miettiä omaa elämää, eikä ainakaan sitä, mikä omassa elämässä on pielessä. Rannalta huutelijoita tuntuu riittävän.

Silloin, kun ihminen mokaa, tarvitaan niitä, jotka auttavat ylös ja eteenpäin. Jos olet pudonnut ojaan, moralisti ojentaa sinulle kätensä. Siinä missä moralisoija osoittaa sinua sormella ojan reunalta.

”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Se teistä, joka ei ole koskaan mokannut – tai edes uskaltanut elämässään jotakin – sanokoon: ”Mitäs minä sanoin.”

Tuomita ja arvostella voi vaivattomasti.

Se tulee itsestään. Varsinkin niiltä, jotka ovat sisimmässään ensin tuominneet itsensä erillisyyteen.

I’m not the judge. You know, God didn’t tell me to go around judging everybody.

Joel Osteen

Jeesuksen minävoimainen vastaus fariseuksille osui näiden tekopyhyyden ytimeen ja oli samalla rakkauden teko. Vänkkäämisen sijasta kirkas ja selkeä toiminta, jossa tuomitsemisen korvasi rakkaus. Kertomuksen aviorikoksesta tavattu nainen sai osakseen avun: Jeesus pelasti hänet varmalta kuolemalta, ei tuominnut vaan kehotti olemaan jatkamatta huonoa elämää. Tämän rakkauden vaikean taidon voi oppia.

Kun lakkaat kohtelemasta itseäsi huonosti, tunnet oman arvosi ja elät sen mukaisesti, alat voida paremmin.

Silloin alat oikeasti olla avuksi itsellesi ja muille.

Se joka kuvittelee, ettei itse tai toiset ihmiset tarvitse apua, tuskin elää tässä maailmassa.