Pysy vahvana

Ympäristö vaikuttaa meihin, koska me tarvitsemme sitä ja elämme sen yhteydestä. Ja koska annamme sen vaikuttaa, usein luonnollisella tavalla. Siitä meidän riemu, siitä meidän kärsimys.

Elämmekö nyt kovia aikoja siksi, että pieni joukko ihmisiä ei välitä pelin säännöistä ja pyrkii vetämään meitä kannatelleita arvoja lokaan? Että arvot kovenevat, jossakin entisestään?

”Ja sen tähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien sydän.” Matt. 24:12

Mikä auttaa minua pysymään lujana, uskollisena itselleni

ja uskollisena niille arvoille, jotka tiedän olevan hyväksi kaikille ja niin myös omalle sydämelleni? Ja antaako sydämeni asteittain periksi, vaikka se näyttäisi sulkeutuvan kerralla?

To be courageous is to stay close to the way we are made. David Whyte

Toisinaan kovissa tilanteissa herään tai havahdun kuin arkiunestani ja ensimmäinen kokemus on heikkouden tunne: mitä minä tälle voin? Kun annan tämän heikkouden tunteen riisua kaiken turhan pois, tunne syvenee ja liityn osaksi todellista vahvuuttani, alkuvahvuutta. Jotakin, joka on vahingoittumaton osa minua. Se, mihin kukaan ei pääse käsiksi muuta kuin jos avaan itseni eli annan siihen luvan.

Tämän alkuvahvuuden vastakohtana on luotua vahvuutta,

sellaista, minkä voin esittää ulospäin. Sen avulla voin torjua ihmisiä, olla päästämättä heitä henkilökohtaiseen tilaani. Olla päästämättä heitä elämääni yhtään enempää kuin haluan.

Sosiaalisessa elämässä tätä pidetään välttämättömyytenä. Ehkä niin.

Samalla se on tuhoisaa aitoudelle, haavoittuneisuudelle, avoimuudelle ja herkkyydelle

– kaikille kanaville todelliseen voimanlähteeseen. Siinä missä vahvuuden illuusio on vaivaton lähde itsepetokselle ja sosiaaliselle yksinäisyydelle. Illuusion todellinen pulma on se, että se jää kuin itsestään päälle.

Vahvuus ja voima ovat inhimillisiä ja siksi rajallisia. Siksi raja tulee toisinaan vastaan. Jokaisella on

  • hetkittäiset rajansa, kun olosuhteet ja tilanne koettelevat elämisen ja merkityksellisyyden voimia.
  • pysyvät rajansa, jotka perustuvat elämisen voimaan.

Miten vahva on usko elämiseen ja sen mielekkyyteen?

Miten vahvuutta voimistetaan eli miten rajoja siirretään kauemmas?

  • Kytkeytyminen toistuvasti alkulähteeseen pysähtymisen, hiljentymisen ja meditaation avulla on yksi tapa auttaa itseä pysyttelemään vahvuudessa.
  • Voima vahvistuu kohtaamisessa. Mikään ei opeta minua dialogiin yhtä hyvin kuin dialogi itse. Samoin mikään ei vahvista minua niin kuin sellaiset kohtaamiset, joissa kohtaan toisen ihmisen, sen, mikä meissä on ihmistä ja erilaista.
  • Voimaa ilosta. Iloa, yhteistä iloa mahtuu maailmaan rajattomasti. Mitä syvempää, sen todempaa ja sitä kestävämpää. Iloa, joka pulppuaa lapsen naurussa. Iloa, joka syntyy hyvän tekemisestä. Iloa, joka tekee eläväksi.

Silloin en ole enää pelkän ulkoisen armoilla.

Minussa on jotakin vahvempaa, josta käsin voin ohjata itseäni, omia ajatuksiani ja omaa toimintaani. Minun ei tarvitse antaa sydämeni kylmetä eli antaa kaikelle sille valta, joka johtaa itseni suojelemiseen ja vain itsestäni huolehtimiseen.

Sydämeni voi pysyä auki kun annan sen pysyä auki. Elämässä on paljon sen arvoista.

Mainokset

Hämmennyspuhe

Kun olin huomattavasti nuorempi, joku minua paljon viisaampi neuvoi: ”Kun ihminen puhuu, vaikkei välttämättä juuri sinulle, katso hänen sydäntään.”

Tuota neuvoa olen yrittänyt noudattaa, ja muistaa katsoa samalla omaan sydämeeni. Jotta se tuntisi myötätuntoa eikä arvostelisi ketään, jonka sydän ilmestyy näkyville samalla hetkellä kun suu aukeaa. Juuri sillä hetkellä me kaikki olemme samassa veneessä. Silloin ja erityisesti silloin, kun sydän jää kiinni.

Sydän, joka on luottavainen ja auki. Sydän, joka on haavoittunut ja pelkää.

Me kaikki elossa olevat olemme selviytyjiä, elämästä ja kaikesta, mitä sillä on ollut meille tarjolla. Sydän on myötäelänyt kaiken. Suu usein kertoo sen, mitä kokemuksesta on syntynyt. Niin kuin se kertoo kaipuusta tulla kuulluksi.

Kuulla kaikki sekin, mikä jää sanomatta.

Kun arvostelemme maailmaa, se kertoo paljon omasta luonteestamme. Kun ärsyynnymme, se kertoo meistä ja rajoistamme.

Kieli ja sanat ovat luoneet meitä, kielen ja sanojen avulla me luomme maailmaamme, sen rajoja ja sen ylittämisiä. Sydän on kuin vartioimassa rajoja. Siksi se on niin selvästi näkyvillä. Ja kuuluvilla.

Normaaliin korporaatiokulttuuriin kuuluu hylätä itsensä. Olla vain osa sitä ihmistä, joka on.

Uskollisuus ja sitoutuminen siihen, kuka todella on, tulee haastetuksi päivittäin.

Palaverihuoneissa kaikuu paljon hämmentynyttä puhetta. Halua luoda yhteyttä toisiin siihen yltämättä ja ulottumatta. Monia samanaikaisia monologeja, jotka eivät osaa hengittää yhdessä.

Yritystä hallita tilannetta, jotta tyhjyys ei paljastuisi.

”Heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:3)

Kun sanat eivät kumpua sydämestä, ne ovat usein tyhjiä sanoja. Joskus yleviä toiveita paremmasta, joskus vain sisäisen ja ulkoisen tyhjyyden peittämistä äänillä.

Nokkeluudella, kyynisyydellä, valittamisella – tavasta puhua.

Lisäksi sanoja on helppoa heitellä ympäriinsä. Maailma muuttuisi hetkeksi jos havahtuisin tekemiseeni: pyrkisin puheessani aitoon sisältöön, eläisin siinä todellista tarvettani dialogiin.

Olemiseni ja tekoni näyttävät esimerkkiä maailmalle. Niin myös sanomisen tapani ja asenteeni.

Niissä elää mahdollisuus muodostaa yksi kokonaisuus ja tehdä samalla minusta kokonainen.

Elänkö sanojeni mukaisesti? Saanko tehtyä sen, minkä itselleni lupasin? Olenko sitä, mitä sisäinen puheeni minulle kertoo?

Sanat voivat lohduttaa ja parantaa, satuttaa ja haavoittaa. Ystävällinen sana voi yhtälailla muuttaa päivän tunnelman kuin ikäväkin. Oman puheen johtaminen kaikkien kannalta parasta lopputulosta tavoitellen on hyveiden harjoittamista, tekemistä puheiden tuolla puolen.

Yksinkertainen teko saattaisi muuttaa maailmaa. Ihmiset kertoisivat toisilleen unensa, ilman tulkintaa ja selittämistä. Kertomisen yhteydestä syntyisi parempaa puhetta.

Kun samaan aikaan opin johtamaan mieltäni, voin opetella antamaan merkitystä vain sille ja niille ihmisille, joilla on merkitystä minulle.

Ne, jotka omalta osaltaan määrittelevät sitä, kuka olen.

Ja sitä esimerkiksi vihapuhujat eivät koskaan ole.

Autuaat

Joku on onnellinen kuin itsestään, koska hän tekee jotakin oikein. Sellainen elämä näyttää suurimman osan aikaa harmoniassa elämiseltä itsensä ja muun todellisuuden kanssa.

On ihmeellistä, miten jotkut vain tekevät sen.

Sillä onhan se yksinkertaista mutta ei helppoa tavalliselle kuolevaiselle. Kyse on kuin tilan tekemisestä sellaiselle, joka en ole minä eikä minulla ole osuutta sen syntyyn eikä kunnia siitä kuulu minulle.

Koska se on yksinkertaista, se käy helpommin sellaisilta, joilla on iso sydän.

Sellaisilta,

  • joiden äly ei nokkeluudellaan ja etäännyttämisellään estä elämää toteutumasta
  • jotka uskovat ennen kuin näkevät
  • joiden usko siirtää vuoria – varsinkin sisäisiä vuoria, jotka ovat turhaan tiellä

Onnellisuus on usein luottamusta ja oman hyödyn unohtamista. Maailmassa on jotakin suurempaa kuin itse on, ja siihen liittyminen merkitsee voimanlähdettä.

Autuus puolestaan on vielä antaumusta, ennen kaikkea elämälle.

Autuaaksi ei tulla vastustamalla elämää – eikä muutenkaan asettumalla poikkiteloin todellisuuden kanssa. Todellisuuden vastustaminen aiheuttaa kärsimystä, tekee ihmisen onnettomaksi ja vie helposti lähimmäisiäkin kuiluun mukanaan. Kuten mikä tahansa vastustamisesta, ei-hyväksymisestä syntynyt riippuvuus. On aivan eri asia muuttaa olosuhteita kuin vastustaa niitä.

Aivan kuten on eri asia uusiutua kuin kulkeutua autopilotilla.

Jeesus lupaa taivasten valtakuntaa hengellisesti köyhille ja vainotuille. Murheelliset saavat lohdutuksen, hiljaiset perivät maan, laupiaat saavat laupeuden, puhdassydämiset nähdä Jumalan ja rauhantekijöitä on kutsuttaman Jumalan lapsiksi.

Toimiiko tämä käytännössä?

Näyttää siltä kuin kovaäänisimmät ja hankalimmat saisivat aina päiväkodista terminaalihoitoon asti enemmän kuin muut. Mutta onko se vain ontoksi kovertunutta kuorta, joka kuoleman hetkellä paljastuu kuiluksi? Pitääkö arvojaan ja yhteistä hyvää puolustava vainottu kuitenkin sydämensä puhtaana? Onko halussa sovitella ja luoda yhteistä tulevaisuutta kuitenkin todellinen arvo? Saako lempeydellä kuitenkin aikaan enemmän kuin kovuudella ja väkivallalla?

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut, että jokainen meistä elää reikä sielussaan.

Jokainen kaipaa, janoaa ja jokaiselta puuttuu jotakin. Niin pitkään kuin yritämme sammuttaa janoamme väärillä asioilla, jano ei sammu.

Ajatus ei ole uusi. Jo kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, kuinka sydän on levoton ja kaipaa. Kristillisessä perinteessä kaipuun kohde on Jumala. Jumala, josta kaikki on lähtöisin ja jonne kaikki haluaa palata, vaikkei sitä tietäisikään. Vasta tämän ymmärrettyään sydän voi saada levon.

Yksi asia, mikä Jeesuksessa ärsytti monia oli se, miten hän laittoi totutut arvojärjestykset päälaelleen. Viimeiset tulivatkin ensimmäisiksi ja pienimmät olivat suurimpia. Onnellisia ovat ne, joilta puuttuu jotakin, sillä he tulevat saamaan sen.

Joskus onni on vahvimmillaan siinä hauraassa hetkessä, kun odotus ja toteutus kohtaavat.

Joskus onni on pelkässä toivossa, toivossa, jonka uskoo täyttyvän.

Usein onni on vain hetkessä, jossa huomaa olevansa läsnä, ilman murheita huomisesta, ilman eilisen taakkaa. Tässä hetkessä, jossa huomaa hengittävänsä ja sydämensä sykkivän.

Mikä on sinun onnesi juuri nyt? Etsinnässä vai löytämisessä?