Epäilyksen varjo

Me luotamme ja epäilemme, koska olemme mitä olemme. Usko ja epäusko kumpuaa syvärakenteistamme. On hetkiä, jolloin ehkä toivoisimme asian olevan toisin, mutta emme sitten kuitenkaan voi uskoa muuta kuin mitä olemme. Usein emme myöskään tiedä, miksi uskomme tai emme.

Uskoisin, jos en olisi tällainen. Sam Harris

Hitchcockin kuuluisassa elokuvassa Epäilyksen varjo kaiken pitäisi olla hyvin ja silti päähenkilö ei pääse epäilyksestään. Samaa teemaa käsitteli Malcolm Gladwell kirjassaan Välähdys, koskien taideväärennystä. Entä jos kaikki muut ovat väärässä? Entä jos intuitioni kertoo syvemmän totuuden?

Vai olenko väärässä uskomuksieni kanssa, joita maailma hyväntahtoisesti yrittää korjata? Opinko

  • erottamaan mielipiteet tosiasioista
  • luotaamaan syvemmälle todellisuuteen

Mitä näille henkilökohtaisille, toimintaani ohjaaville tunteilleen voi? Kun uskon ja luotan, epäilen enkä usko – minkä verran tosiasiat vain vahvistavat omaa tunnettani? Ja kuka kieltää minulta oman uskoni – tai epäuskoni?

Väistyykö ”vääräuskoisuus” lopultakin?

Kulttuuri arvostaa enemmän epäuskoa ja kriittistä ajattelua – muu on hyväuskoista & vanhakantaista hölmöilyä. Eilisen maailmaa, sanotaan.

Kuitenkin elämässä on kyse luottamuksesta, uskosta. Elämä on suuri luottamusharjoitus, koska luottamusta koetellaan. Elämältä voi yrittää suojautua, mutta usein eristäytyminen ei lisää turvallisuudentunnetta. Ilman luottamusta ei voi elää täyttä elämää.

Se näyttäytyy bisneksessä…

Nykyisessä internet- ja markkinataloudessa luottamuksen puute on suuri kehityksen jarru. Juha Viitala, Tekniikka ja talous, 14.11.2016

… yhtälailla kuin kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Helposti vain näyttää käyvän niin, että epäluottamus jähmettyy käytännöiksi.

Mitä muuta esimerkiksi byrokratia on kuin institutionalisoitunutta epäluottamusta?

Epäluottamus merkitsee jatkuvaa varuillaanoloa. Se on kuluttavaa ja jättää elämälle vähemmän tilaa hengittää. Syntyy pientä ja kuihtunutta elämää: varjo seuraa ja varjostaa.

Lenin aikoinaan totesi: ”Luottamus hyvä, kontrolli parempi.” Exactly. Elämän ja elämisen kontrolloimisen yrittäminen on käytännössä samaa kuin yrittää pusertaa elämää, sen virhettä ja vaihtelua ulos elämästä. Onnistuu vain kun jättää elämättä. Se on menetys.

Luottaako vai epäillä? Se on valinta, joka kerta.

Jos pitää nähdä ennen kuin uskoo, elämästä tulee vaikeaa.

  • Tärkeimmät asiat ovat usein näkymättömiä.
  • Harva näkee tulevaisuuteen.
  • Arvailujen varaan jää se, mikä toisen sisällä elää ja vaikuttaa. Ja omassa sisällä.

Miten paljon luottamus kumpuaa avoimesta suhteesta itseen, perusluottamuksesta itsessä elävään hyvään? Ja hyväntahtoisuuteen silloinkin, kun hyvään ei yllä?

Pahantahtoisuus on herättävä poikkeus.

Sen uskomisen varaan ei voi rakentaa parempaa kuvaa maailmasta. Eikä parempaa elämää.

Näyttää siltä kuin myötäsyntyiset taipumukset johtavat. Ja sitten elämänkokemukset ohjaavat. Ja sitten elämä kuljettaa. Ja kulkee.

Jos haluaa muutakin kuin kellua myötävirrassa, päivittäinen reflektio, itsen ja tekemisen ja päivän tapahtumien peilaaminen auttaa asettamaan asiat parempiin suhteisiin toisiinsa. Myös uskon ja epäuskon.

Sydämen voi avata luottamaan, niin vaikeaa kuin se hetkittäin onkin. Sydänvoimia voi lisätä, vähäuskoisesta voi kasvaa vahvauskoiseksi. Uskomaan siihen, mikä oikeasti on.

 

Mainokset

Autuaat

Joku on onnellinen kuin itsestään, koska hän tekee jotakin oikein. Sellainen elämä näyttää suurimman osan aikaa harmoniassa elämiseltä itsensä ja muun todellisuuden kanssa.

On ihmeellistä, miten jotkut vain tekevät sen.

Sillä onhan se yksinkertaista mutta ei helppoa tavalliselle kuolevaiselle. Kyse on kuin tilan tekemisestä sellaiselle, joka en ole minä eikä minulla ole osuutta sen syntyyn eikä kunnia siitä kuulu minulle.

Koska se on yksinkertaista, se käy helpommin sellaisilta, joilla on iso sydän.

Sellaisilta,

  • joiden äly ei nokkeluudellaan ja etäännyttämisellään estä elämää toteutumasta
  • jotka uskovat ennen kuin näkevät
  • joiden usko siirtää vuoria – varsinkin sisäisiä vuoria, jotka ovat turhaan tiellä

Onnellisuus on usein luottamusta ja oman hyödyn unohtamista. Maailmassa on jotakin suurempaa kuin itse on, ja siihen liittyminen merkitsee voimanlähdettä.

Autuus puolestaan on vielä antaumusta, ennen kaikkea elämälle.

Autuaaksi ei tulla vastustamalla elämää – eikä muutenkaan asettumalla poikkiteloin todellisuuden kanssa. Todellisuuden vastustaminen aiheuttaa kärsimystä, tekee ihmisen onnettomaksi ja vie helposti lähimmäisiäkin kuiluun mukanaan. Kuten mikä tahansa vastustamisesta, ei-hyväksymisestä syntynyt riippuvuus. On aivan eri asia muuttaa olosuhteita kuin vastustaa niitä.

Aivan kuten on eri asia uusiutua kuin kulkeutua autopilotilla.

Jeesus lupaa taivasten valtakuntaa hengellisesti köyhille ja vainotuille. Murheelliset saavat lohdutuksen, hiljaiset perivät maan, laupiaat saavat laupeuden, puhdassydämiset nähdä Jumalan ja rauhantekijöitä on kutsuttaman Jumalan lapsiksi.

Toimiiko tämä käytännössä?

Näyttää siltä kuin kovaäänisimmät ja hankalimmat saisivat aina päiväkodista terminaalihoitoon asti enemmän kuin muut. Mutta onko se vain ontoksi kovertunutta kuorta, joka kuoleman hetkellä paljastuu kuiluksi? Pitääkö arvojaan ja yhteistä hyvää puolustava vainottu kuitenkin sydämensä puhtaana? Onko halussa sovitella ja luoda yhteistä tulevaisuutta kuitenkin todellinen arvo? Saako lempeydellä kuitenkin aikaan enemmän kuin kovuudella ja väkivallalla?

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut, että jokainen meistä elää reikä sielussaan.

Jokainen kaipaa, janoaa ja jokaiselta puuttuu jotakin. Niin pitkään kuin yritämme sammuttaa janoamme väärillä asioilla, jano ei sammu.

Ajatus ei ole uusi. Jo kirkkoisä Augustinus kirjoitti siitä, kuinka sydän on levoton ja kaipaa. Kristillisessä perinteessä kaipuun kohde on Jumala. Jumala, josta kaikki on lähtöisin ja jonne kaikki haluaa palata, vaikkei sitä tietäisikään. Vasta tämän ymmärrettyään sydän voi saada levon.

Yksi asia, mikä Jeesuksessa ärsytti monia oli se, miten hän laittoi totutut arvojärjestykset päälaelleen. Viimeiset tulivatkin ensimmäisiksi ja pienimmät olivat suurimpia. Onnellisia ovat ne, joilta puuttuu jotakin, sillä he tulevat saamaan sen.

Joskus onni on vahvimmillaan siinä hauraassa hetkessä, kun odotus ja toteutus kohtaavat.

Joskus onni on pelkässä toivossa, toivossa, jonka uskoo täyttyvän.

Usein onni on vain hetkessä, jossa huomaa olevansa läsnä, ilman murheita huomisesta, ilman eilisen taakkaa. Tässä hetkessä, jossa huomaa hengittävänsä ja sydämensä sykkivän.

Mikä on sinun onnesi juuri nyt? Etsinnässä vai löytämisessä?